Lappset-stipendin vuoden parhaasta diplomityöstä saanut Eetu Mykkänen tutki Aalto-yliopiston Arkkitehtuurin laitoksen lopputyössään identiteetin käsitettä ja sen merkitystä maisema-arkkitehdille. Tässä artikkelissa Eetu taustoittaa miten identiteetti muodostuu ja miksi tätä tulisi suunnittelualalla entistä paremmin ymmärtää.
Teksti:
Eetu Mykkänen
Identiteettikriisi?
Maiseman identiteetin ymmärtäminen nähdään usein osana ammattikuntamme tärkeimpiä ominaispiirteitä, ja sana ’identiteetti’ esiintyy runsaasti niin alan tutkimuskirjallisuudessa(1) kuin kohteiden ammatillisissa kuvauksissa(2). Viime vuosina alan aikakausjulkaisuista sekä Topos että LA+ ovat julkaisseet oman, maisemaa ja identiteettiä käsittelevän numeronsa(3, 4).
Tähän nähden sanan käyttö on kuitenkin usein varsin sekavaa. Edellä mainituissa aikakausjulkaisuissa artikkelien aiheet vaihtelevat visuaalisesta ilmeestä brändäyksen kautta kansallistunteeseen ja paikkaan juurtumiseen sen mukaan, miten kukin kirjoittaja tai suunnittelija sen kokee sopivaksi. Alan keskusteluissa käsitteen määrittely on moninaista, eikä usein ole edes selvää, onko kyseessä fyysinen vai kulttuurinen ominaisuus(1).
Lyhyesti identiteetistä
Mitä identiteetti sitten on? Erilaisia viitekehyksiä määrittelylle on useita. Tunnetuin on sosiaalitieteiden näkemys identiteetistä sosiaalisena rakenteena sisäsyntyisen tai näkyvän ominaisuuden sijasta. Kyseinen viitekehys on hyödyllisyytensä lisäksi maisema-arkkitehtien heikosti ymmärtämä(1).
Viitekehyksen mukaan identiteetti tarkoittaa yksinkertaisimmillaan niitä merkityksiä, joiden avulla määrittelemme itseämme ja ympäristöämme. Määrittely on luonteeltaan sosiaalista, sillä voidaksemme tuottaa näitä määritelmiä, tarvitsemme tietoa eroista ja yhtäläisyyksistä itsemme ja vertailukohtiemme välillä. (5–7) Samalla se on luonnollisesti myös tilannekohtaista, sillä vertailukohtamme vaihtuvat sen mukaan, minkälainen sosiaalinen konteksti on kyseessä ja keiden kanssa tilanteen jaamme. Emme esimerkiksi välttämättä määrittele itseämme kotona ainakaan ensisijaisesti maisema-arkkitehteina, vaikka töissä saattaisimme pitää tätä identiteettimme lähtökohtana.
Vastaavasti emme vuorovaikutustilanteissa määritä ainoastaan itseämme, vaan myös sosiaalisen tilanteen muita osapuolia. Koska heillä on mahdollisuus tehdä samoin, muuttuu identiteetti määritelmällisesti entistä sosiaalisemmaksi: oman näkemyksen lisäksi merkitystä on yhtä lailla sillä, miten muut määrittelevät meitä. Identiteetti rakentuu aina yhdistelmänä omia ajatuksiamme ja toiveitamme sekä muiden luomia oletuksia ja mielikuvia. (5, 6) Parhaassa tapauksessa määritelmät osuvat yhteen ja vahvistavat omaa identiteetin kokemustamme; huonoimmillaan muiden määritelmät eivät ainoastaan jää kauas omistamme, vaan päätyvät sen lisäksi negatiivisesti määrittämään meitä.
Tiivistettynä identiteetti tarkoittaakin siis sitä merkitysten yhdistelmää, joka muodostuu omien mielikuviemme ja muiden tuottamien määritelmien vuorovaikuttaessa toistensa kanssa. Laadukas laajempi selkokielinen kuvaus aiheesta löytyy esimerkiksi Stephanie Lawlerin teoksesta Identity: sociological perspectives (2014).
Identiteetin ja maiseman suhde
Identiteetin tulkitseminen sosiaalisena rakenteena avaa tärkeitä näkökulmia sekä maisema-arkkitehtuurin merkitykseen että maisema-arkkitehdin mahdollisuuteen määritellä suunnittelemien kohteidensa identiteettiä. Vaikka edellisissä kappaleissa puhuttiin identiteetistä vain yksilön inhimillisenä ominaisuutena, on käsite helposti laajennettavissa koskemaan myös ihmisjoukkoja(5) – ja tilaa(8). Jos voimme määritellä muita ihmisiä, niin miksemme myös paikkoja? Ja toisaalta, jos voimme samaistua muihin ihmisiin, mikä estää meitä samaistumasta tilaan? Hahmottamalla paikan ja identiteetin suhteen samanlaisena sosiaalisena prosessina pääsemme kiinni ainakin kahteen ydinhavaintoon.
Ensinnäkin: jos paikan identiteetti on sosiaalinen, ei suunnittelija voi määrätä sitä yksin. Maisema-arkkitehti voi suunnitella tilan luonteen ja visuaalisen ilmeen, mutta ei yksin päättää, millaisen identiteetin tila saa. Tilan identiteetin tuottavat tosiasiassa aivan muut tahot: asukkaat, käyttäjät, ohikulkijat tai esimerkiksi media. Tuskinpa esimerkiksi Kontulan ostoskeskuksen nykyinen monikulttuurinen identiteetti oli arkkitehdin tavoitteena 1960-luvulla.
Samalla logiikalla voidaan olettaa, ettei millään paikalla koskaan ole vain yhtä identiteettiä. Osallisten määrän lisääntyessä lisääntyvät luonnollisesti annetut määritelmät, eikä useinkaan ole mahdollista osoittaa yhtä tiettyä, muut täysin alleen jättävää identiteettiä. Yhdelle ostari voi olla kaupungin pelottavaa joutomaata, toiselle yhteisön keskipiste ja kaupungin sydän. Toiseksi: jos identiteetti rakentuu suhteessa vertailukohtiin, voi vertailukohtana olevan paikan muutos olla muutos ihmisten identiteettiin. Hyvänä yleisesimerkkinä tästä toimivat kaupunkikehityshankkeet, joissa kaupunginosan fyysinen ja sosiaalinen rakenne näkyvästi muuttuu. Esimerkiksi High linen kohdalla muutos ei ole vaikuttanut vain kaupunkirakenteeseen, vaan myös alueella liikkuvaan väestöön: turistit ovat korvanneet alueen omat asukkaat(9). Tarkemmin ilmiötä on kuvattu esimerkiksi Belgiassa sijaitsevan Brugse poortin kaupunginosan kohdalla. Suunnittelijan silmään trendikäs viherkatuhanke on muuttanut kaupunginosaa niin, että sen vanhat työväenluokkaiset asukkaat ovat alkaneet kyseenalaistaa oikeuttaan asua alueella, vaikka heidän tulotasonsa siihen vielä riittäisi. Tutkimuksen mukaan asukkaat eivät koe identiteettinsä sopivan yhteen muutosten kanssa, joiden he kokevat olevan suunnattu selvästi toisenlaisille, keskiluokkaisemmille identiteeteille.(10)
Muutosten tarkkoja syitä voi olla vaikea määrittää, mutta usein taustalla on kategorisointiin ja representaation liittyviä teemoja. Kategorisoinnilla tarkoitetaan prosessia, jossa identiteetit luokitellaan valmiisiin luokkiin (mies, lapsi, suomalainen jne.), joihin liittyy puolestaan valmiita oletuksia(5). Tullessaan luokitelluksi osaksi kategoriaa, ihminen tulee samalla alttiiksi niille säännöille, normeille ja oletuksille, joita kategoriaan liittyy(7).
Tilan kohdalla ilmiöstä tulee merkityksellinen, jos oletetaan paikkojen voivan sisältävän näitä valmiita kategorioita. Tietyt tiloihin sijoitetut toiminnot saattavat esimerkiksi olla luonteeltaan sukupuolittuneita, jolloin niitä toteuttamalla luomme tilaa, joka kutsuu tiettyjä identiteettejä, mutta työntää samalla toisia pois(11). Toisaalta tila voi jo lähtökohtaisesti olla sosiaalisesti kategorisoitu tavalla, joka ylittää toimintojen tuottamat vaikutukset. Jokainen on varmasti joskus kokenut olevansa ”väärässä paikassa”, vaikka tila tai sen toiminnot eivät suoranaisesti pakottaisi ajattelemaan näin. Klassisia esimerkkejä tällaisista paikoista ovat kauppakeskukset, koulut ja kirkot; tilat, joissa on helppo määritellä kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei(12). Laadukas suunnittelu ei siis itsessään takaa, että kaikki kokevat tilan omakseen, vaikka suunnittelija niin toivoisi.
Toinen kiinnostava maiseman ja identiteetin yhdistävä käsite on representaatio. Representaatio tarkoittaa kielen käyttämistä merkitysten luomiseen ja välittämiseen(13). Määritelmä voi kuulostaa kaukaiselta, mutta se muuttuu nopeasti merkitykselliseksi, kun ”kielen” ajatellaan tarkoittavan laajemmin niitä kulttuurisia käytäntöjä ja objekteja, joilla ajatuksia ilmaistaan. Esimerkiksi kansallismaisemat eivät konseptina välitä meille viestiä vain suomalaisen maiseman fyysisestä luonteesta, vaan myös maiseman laajemmasta merkityksestä suomalaisuuden kuvana – sen representaationa.
Paikkojen tahalliset ja tahattomat merkitykset
Laajempi tulkinta avaa loputtoman määrän polkuja tutkia identiteetin ja paikan suhdetta. Hyvin arkisetkin asiat muuttuvat nopeasti merkityksellisiksi. Nimet, toiminnot, toimintojen sijoittelut ja tilan visuaalinen ilme tarjoavat kaikki materiaalia, jota representaation näkökulmasta voidaan lukea. Esimerkiksi Helsingin Pitäjänmäessä sijaitsevan Tyttöjen puiston voidaan ajatella representoivan tyttöjä ainakin kahdella tapaa. Toisaalta se tuo esiin tarpeen suunnitella tiloja oletetulle käyttäjäryhmälleen (jolle oletamme tietynlaisen identiteetin); toisaalta se määrittää tätä käyttäjäryhmää sisältämiensä toimintojen ja visuaalisen ilmeen kautta.
Representaatiosta on kyse myös, kun suunnittelijat eri suunnittelutasoilla sijoittavat tietynlaisia toimintoja aina hankalaan tai epämieluisaan paikkaan. Esimerkiksi nuorille suunnattujen tilojen toteuttaminen ei välitä nuorille välttämättä pelkästään positiivista viestiä, jos toiminnat sijoitetaan johdonmukaisesti kellaritiloihin, puistojen laidoille tai muute muiden käyttäjien näkymättömiin(12). Vielä selvemmin tällainen identiteettien marginalisointi näkyy esimerkiksi skeittipaikoissa, jotka on usein sijoitettu urbaaneille joutomaille: siltojen alle, ison tien varteen, teollisuusalueelle. Millaista mielikuvaa meille luo skeittareista, että he saavat toteuttaa luvallisesti itseään vain siellä, missä muut eivät liiku?
Kokonaan oman kirjoituksensa ansaitsisi visuaalinen representaatio. Käytännössä kaikki visuaalinen materiaali on luettavissa viestinä jostain, ja usein maisema-arkkitehtuuri representoi nimenomaan visuaalisesti. Esimerkiksi Malmin lentoasemanpuiston ideakilpailun töissä alueen historiallista lentokenttäidentiteettiä on tarkoituksellisesti pyritty korostamaan nimenomaan visuaalisen representaation keinoin: säilytettyjen ja kuviteltujen lentokenttärakenteiden, värien ja valojen kautta(14). Kansainvälisesti tunnetuin esimerkki tarkoitushakuisesta visuaalisesta representaatiosta lienee Kööpenhaminan Superkilen, jossa monikulttuurisuus on nostettu esiin läpileikkaavaksi teemaksi monikulttuuristen symbolien käytön avulla(4). Puistossa käydessä ei voi välttyä näkemästä erilaisiin kulttuureihin ja etnisyyksiin viittaavaa symboliikkaa.
Iloisen monikulttuurisuuden ylistyksen ohella Superkilenin tuottama representaatio sisältää kuitenkin myös aiheeseen usein liittyviä haasteita. Kriittinen kävijä ei voi esimerkiksi välttyä kysymästä, mitä representaatio Superkilenin tapauksessa oikeastaan viestii: ihmisryhmien yhteenkuuluvuutta tuomalla symbolit yhteen, vai eroja korostamalla kunkin ryhmän etnisyyttä ja uskontoa? Ottaen huomioon, että valtaosa lähialueen asukkaista on kotoisin vain muutamasta maasta, ei iso osa puiston symboliikasta oikeastaan edes kuvaa alueen todellista monikulttuurisuutta, eivätkä asukkaat ymmärrä, mitä se pyrkii viestimään(15). Maahanmuuttajataustaiselle mutta Tanskassa syntyneelle asukkaalle symboliikka saattaakin itse asiassa korostaa ajatusta siitä, että jos taustasi on toisaalla, et todella voi olla tavallinen tanskalainen(15). Hyvän lähtökohdan ohella tarvitaan siis myös identiteettiin liittyvää ymmärrystä, jos haluttuun lopputulokseen aiotaan päästä.
Lopuksi
Edellä mainitut ajatukset ja havainnot ovat vain jäävuoren huippu siitä keskustelusta, jota identiteettiin ja maisemaan liittyen on mahdollista käydä. Sellaisenaankin ne kuitenkin korostavat tarvetta, joka meidän alallamme aiheen ymmärtämisen lisäämistä kohtaan on. Vain identiteettiä paremmin ymmärtämällä meillä on mahdollisuus ymmärtää sitä sosiaalista ja kulttuurista monimuotoisuutta, johon suunnittelumme vaikuttaa.
Eetu Mykkäsen koko diplomityöhön ”Identiteetin paikka” voit tutustua täällä.
Lähteet
1. S. Egoz, ”Landscape and identity: beyond a geography of one place” in The Routledge Companion to Landscape Studies (Routledge, 2012).
2. identity site:landezine.com – Google Search (2021)
3. Topos 92 – Landscape Identity. Topos (2015), (available at https://www.toposmagazine.com/topos-92-landscape-identity/).
4. LA+ IDENTITY. ORO Ed. (2017), (available at https://www.oroeditions.com/product/la-identity/).
5. R. Jenkins, Social identity (Routledge, Milton Park, Abingdon, Oxon, 3rd ed., 2008), Key ideas.
6. S. Lawler, Identity: sociological perspectives (Polity Press, Cambridge, 2. ed., 2014).
7. S. Hall, Identiteetti (Vastapaino, Tampere, lisäpainos 2002., 1999; https://www.ellibslibrary.com/helmet/9789517689113).
8. Å. L. Hauge, Identity and Place: A Critical Comparison of Three Identity Theories. Archit. Sci. Rev. 50, 44–51 (2007).
9. A. J. Reichl, The High Line and the ideal of democratic public space. Urban Geogr. 37, 904–925 (2016).
10. C. Goossens, S. Oosterlynck, L. Bradt, Livable streets? Green gentrification and the displacement of longtime residents in Ghent, Belgium. Urban Geogr. 41, 550–572 (2020).
11. Å. Bäckström, K. Nairn, Skateboarding beyond the limits of gender? Strategic interventions in Sweden. Leis. Stud. 37, 424–439 (2018).
12. K. Malone, Street life: youth, culture and competing uses of public space. Environ. Urban. 14, 12 (2002).
13. S. Hall, The work of representation. Represent. Cult. Represent. Signifying Pract. 2, 13–74 (1997).
14. Helsingin kaupunki, Lentoasemanpuiston ideakilpailu – arvostelupöytäkirja 2020-2021 (2021).
15. E. Stanfield, M. van Riemsdijk, Creating public space, creating ‘the public’: immigration politics and representation in two Copenhagen parks. Urban Geogr. 40, 1356–1374 (2019).
