Kaupunkiluonnon monimuotoisuus voi kukoistaa arvottoman näköisissäkin paikoissa. Luonto täyttää tyhjän kaupunkitilan. Hoitamattomuudelle on tehtävä tilaa ja rehottaminen on hyväksi, kirjoittaa ekologian ja ympäristönsuojelun dosentti Timo Vuorisalo. Biologien ja suunnittelijoiden nykyistä tiiviimpi yhteistyö auttaisi kaupunkien luontotavoitteiden saavuttamisessa.
Teksti
Kaupunkisuunnittelu, jonka tavoitteena on kaupunkirakenteen kehittäminen erilaiset ja osin ristiriitaisetkin ihmisten tarpeet huomioon ottaen, on jo lähtökohtaisesti monien mielestä luonnon kannalta ongelmallista, koska rakentaminen usein tapahtuu luonnon tai kaupunkiviheriöiden kustannuksella. 1990-luvulta alkaen on niin Suomessa kuin muuallakin pyritty kaupunkirakenteen eheyttämiseen, jota käytännössä toteutetaan esimerkiksi täydennysrakentamalla viheralueille, joutomaille tai muille ”tyhjiltä” vaikuttaville alueille.
Tiivistynyt kaupunkirakenne onkin monin tavoin edullinen, koska liikennesuoritteiden vähentyminen pudottaa hiilidioksidipäästöjä ja tiiviissä kaupunkirakenteessa palvelujen kehittäminen kaupungin asukkaille on helpompaa. Rakentajan näkökulmasta kallis tonttimaa saadaan tehokkaaseen käyttöön. Suuntauksella on kuitenkin myös haittansa. Kasvillisuuden vähentyessä kaupungin hiilinielu pienenee ja hulevesiongelmat voivat pahentua peitetyn maaperän osuuden kasvaessa.
Kaupunkiluonnon monimuotoisuudelle täydennysrakentaminen on huomattava haaste. Amerikkalaiset ekologit Robert H. MacArthur ja Edward O. Wilson kehittivät 1960-luvun alussa ekologisen saariteorian, joka korostaa kasvien ja eläinten leviämiseen liittyviä ongelmia ja säännönmukaisuuksia saarekemaisissa ympäristöissä. Vaihtelevan kokoisista kasvipeitteisistä alueista koostuvat kaupunkien viherverkostot ovat vapaana elävien lajien näkökulmasta juuri tällaisia saarekemaisia ympäristöjä. Täydennysrakentaminen herättää kysymyksen, voiko esimerkiksi eläinpopulaatio säilyä enenevässä määrin pirstaloituvassa ja kutistuvassa kaupunkiviheriöiden verkostossa.
Rehottamisen arvo
Ekologisen saariteorian lähtökohtana on alueen lajimäärän riippuvuus sen pinta-alasta. Vaikka käyrä ei ole lineaarinen voidaan yleistäen sanoa, että isolle pinta-alalle mahtuu enemmän lajeja kuin pienelle. Eräässä amerikkalaisessa tutkimuksessa havaittiin lintujen lajimäärän kasvavan taajamametsissä nopeasti noin 25 hehtaariin asti. Tätä suuremmilla pinta-aloilla kasvu oli selvästi hitaampaa. Tästä syystä viheralueiden reunoja nakertava täydennysrakentaminen johtaa viheralueen pinta-alaa pienentäessään lähes väistämättä alueella elävien lajien lukumäärän pienenemiseen. Tämä kuitenkin tapahtuu viiveellä, eivätkä lajit yleensä häviä välittömästi. Viiveestä johtuu, ettei täydennysrakentamisen luontohaittoja yleensä heti havaita.
Pinta-alaltaan laajoissa kaupungeissa olisi hyvä säilyttää lukuisten pienempien viheriöiden ohella vähintään yksi laaja ja melko luonnontilainen viheralue, joka toimisi ympäröivien asuin- ja viheralueiden lajipankkina. Tarpeeksi laaja luonnonmukainen puisto pystyy ylläpitämään esimerkiksi varsin pysyviä lintupopulaatioita, joista riittää ravintoa ja pesäpaikkoja etsiviä lintuyksilöitä laajalti myös ympäröiville alueille. Auvo Hamaruksen tutkimuksen mukaan esimerkiksi kirjosieppo karttaa alueita, joilla rakennettua pinta-alaa on yli puolet. Parhaiten kirjosieppo viihtyy niissä osissa kaupunkeja, joissa puistoja on yli kymmenen prosenttia pinta-alasta.
Ei liioin ole samantekevää, millaista luontoa vihersaarekkeissa on. Kasvien ja eläinten kannalta kyse on siitä, mihin viheralueiden kunnossapitoluokkaan jokin tietty kaupunkiviheriö kuuluu, ja millainen on sen kasvillisuus. Hoidetun ja nurmikkovaltaisen keskustapuiston lajisto on ilman muuta köyhempi kuin villinä rehottavan kaupungin laitaman jokivarren. Kaupungissa pesivien lintujen näkökulmasta kyse on elämästä ja kuolemasta. Useat eri tutkimukset ovat osoittaneet, että kaupunkiympäristöissä pesivien talitiaisten pesyeet ovat pienempiä ja poikaset nälkiintyneempiä kuin maaseudun talitiaisilla. Syynä on hyönteisravintoa tarjoavan pensaskerroksen ja muun kasvillisuuden vähyys kaupunkiympäristöissä.
Olisi helppo väittää, että viheralueiden nakertaminen johtuu kaupunkiluonnon vähäisestä arvostuksesta. Taloudellisessa mielessä näin voikin olla, mistä kertoo karusti esimerkiksi maankäytön termi ”joutomaat”. Vanhoja ja hylättyjä teollisuusalueita puolestaan kutsutaan hylkyalueiksi. Tieteen termipankki määrittelee joutomaan ihmisen muokkaamaksi tai häiritsemäksi paikaksi, jota ei kuitenkaan hoideta tai käytetä mihinkään erityistarkoitukseen. Samainen lähde mainitsee esimerkkeinä hylätyt rakennuspaikat, hoitamattomat piennarmaat ja teollisuus- ja varastoalueiden reunamat.
Vantaan kasvikartoituksessa joutomaat osoittautuivat kuitenkin kasvilajistoltaan toiseksi rikkaimmiksi kasvupaikoiksi. Rikkaruohostot ja muut joutomaat ovat myös eläimille tärkeitä ruokailupaikkoja. Aikoinaan kaupunkiluontoa rikastuttivat monimuotoisella kasvistollaan myös satamien painolastimaat, joilla etenkin ulkomailta saapuneet vieraskasvit kukoistivat. Myönnettävä on, että suhtautuminen vieraslajeihin niin kaupungeissa kuin muualla on nykyään nuivempaa kuin vuosisata sitten.
Kaupunkiluonto on aitoa luontoa
Myös me biologit ja luonnonsuojelijat olemme voineet syyllistyä kaupunkiluonnon aliarvostukseen. Kaupunkiluontoa on pidetty keinotekoisena ja syrjäseutujen alkuperäistä luontoa vähemmän arvokkaana. Muuan luonnonsuojeluun keskimääräistä puhdasoppisemmin suhtautunut kollegani huomautti pitävänsä kaupunkilinnustotöitäni epäeettisinä – eihän kaupunkeja pitäisi edes olla olemassa.
Puhtaasti biologian näkökulmasta ei kuitenkaan ole itsestään selvää, millä tavoin luonto oikeastaan pitäisi määritellä. Kuten ekologi ja ympäristöpolitiikan tutkija Yrjö Haila (1988) totesi, alkuperäinen luonto on myytti, eikä luonnolla ei ole mitään ylhäältä säädettyä neitseellisyyden tilaa, johon ihmisen muovaamaa maisemaa tulisi verrata.
Jos hyväksymme ihmisen yhdeksi eläinlajeista, on jopa perusteltua pitää kaupunkeja samassa mielessä ekologisina muodostumina kuin vaikkapa majavan patorakenteita. Näin päätteli maailmankuulu evoluutiobiologi Richard Dawkins kirjassaan The Extended Phenotype (1982). Yksilön laajennetulla fenotyypillä eli ilmiasulla Dawkins tarkoitti yksilöiden geenien kaikkia vaikutuksia maailmassa, mukaan lukien hämähäkkien rakentamat taidokkaat verkot ja vaikka ihmislajin rakentama Ateneumin taidemuseo.
Globaalin luontohuolen aikakautena on kuitenkin syytä kaikin tavoin pyrkiä luonnon monimuotoisuuden ylläpitämiseen tai jopa lisäämiseen myös rakennetuissa ympäristöissä. Tämä on eettinen velvollisuutemme muunlajisia kumppaneitamme kohtaan, ja samaa edellyttävät useat kansainväliset sitoumukset. Yrjö Haila toi vuonna 1988 suomalaiseen kaupunkisuunnitteluun hallitun hoitamattomuuden käsitteen. Kaupunkiluonto pääsääntöisesti kukoistaa kaikkialla, missä se sallitaan, ja jopa muutaman aarin laajuiset hoitamattomat kasvillisuuslaikut voivat toimia alueen luontoa rikastuttavina lajikeitaina. Kaupunkiluontoa voikin parhaiten hoivata jättämällä se rauhaan.
Kaupunkiluonnon sinnikkyys näkyy esimerkiksi asvaltin läpi puskevina sieninä ja ydinkeskustoja reunustavien asuinkortteleiden kasvirunsautena. Arto Kurtto ja Leena Helynranta laskivat vuonna 1996 Helsingin suurkirkon portaikosta 73 putkilokasvilajia. Jussi Lampinen ja Anna Koskela löysivät Turun rautatieaseman läheisen Juhannuskukkulan alueelta peräti 276 kasvilajia. Haila (1986) suositteli ekologisen kaupunkisuunnittelun ohjaavaksi normiksi ”pienipiirteistä monipuolisuutta”.
Tilaa ilman tarkoitusta
En kuitenkaan purematta niele väitettä kaupunkiluonnon vähäisestä arvostuksesta. Asenteet esimerkiksi kaupunkiin levittäytyviä eläinlajeja kuten varislintuja tai kettuja kohtaan ovat nykyään paljon myönteisempiä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Vielä 1900-luvun alussa kaupunkiin eksyneille ketuille kävi usein kalpaten. Turkki oli vielä arvossaan, ja ajoittain ketuista maksettiin tapporahaakin. Nykyään kaupunkiketut ovat aivan yleisiä isoimpien kaupunkien ydinkeskustoja myöten.
Erityisesti lintuja kaupunkilaiset ovat osanneet arvostaa jo pitkään. Eläinkirjojen tekijä Aukusti Juhana Mela kuvasi, miten Kaisaniemen puistoon 1870-luvun alussa kerääntyi mustanaan ihmisiä hurraamaan ja aplodeeraamaan kauniisti laulavalle satakielelle. Zachris Topelius intoutui kirjoittamaan Kaisaniemen satakielestä kauniin esseen ”Satakieli”. Biologi Jussi Seppä arveli kirjassaan Linnut ja maisema (WSOY, 1945), että ”maisemien eläinaineksesta linnut ovat kiintoisimpia. Emme osaa ajatella sopusointuista maisemaa ilman vaikka vaatimattomiakin lintuja. Tylyltä tuntuisi näkymä, jossa ei koskaan virkahtaisi linnunkieli, jossa ei koskaan suhahtaisi linnun siivenisku. Mutta niin pian kuin lintujen sydän sykähtelee näkymässä ja kun niiden notkea kieli punoo siinä säkeitä, tulee se tasapainoiseksi ja viihtyisäksi. Maisema tuntuu tutummalta ja ystävällisemmältä, ja se alkaa kiinnostaa”. Seppä oli aikaansa edellä. Moni tutkimus on osoittanut kaupunkiluonnon läheisyyden lisäävän asukkaiden viihtyvyyttä, ja tuottavan jopa terveyshyötyjä.
Yrjö Haila korosti jo vuosikymmeniä sitten, että ekologisen monipuolisuuden säilyminen riippuu usein ennen kaikkea siitä, sallitaanko kaupungeissa julkista tilaa ”joka on vain, ilman mitään varsinaista tarkoitusta”. Myös ympäristöestetiikan tutkija Yrjö Sepänmaa on kirjoittanut tiiveyden ja tyhjyyden lomittamisen tarpeesta kaupunkirakentamisessa. Kyse on oikeastaan siitä, mitä ymmärrämme tyhjällä tai joutavalla. Kokemus osoittaa, että milteipä mikä tahansa peittämätön kaupunkipaikka ennen pitkää täyttyy luonnolla. Jopa pienialaisten tyhjien paikkojen jättäminen rakentamisen lomaan voisi olla Hailan peräänkuuluttamaa pienipiirteistä monipuolisuutta, joka auttaisi kaupunkiluonnon monimuotoisuuden ylläpidossa.
Biologit ja suunnittelijat yhteistyöhön
Kestävyystutkija Mari Pantsar huomautti taannoin Helsingin Sanomissa, että Suomen suurimmat yritykset tulevat vielä kilpailemaan biologeista, mikä johtuu alati kasvavasta luontokadon aiheuttamasta huolesta. Pantsarin mielestä yritysten kannattaisi ylpeästi mainostaa kaikkia luontotoimiaan.
Mielestäni ajatus sopii lähes sellaisenaan kaupunkiluonnon kehittämiseen. Miksi eivät kaupungit voisi profiloitua hienoilla tai ainutlaatuisilla luontokohteillaan? Biologian näkökulmasta vieläkin mielekkäämpää olisi ottaa keskeiseksi kehittämisen tavoitteeksi luontokadon pysäyttäminen oman kaupungin alueella. Tällöin huomio ei kiinnittyisi ainoastaan Ruissalon tai Keskuspuiston kaltaisiin erityiskohteisiin, vaan ylipäätään viherverkoston ylläpitoon lyömättä laimin pieniäkään viherlaikkuja. Etenkin lasten luontosuhteen kehittymiselle pienet lähiluontokohteet ovat tärkeitä. Ensimmäisiä askeleita kaupunkien menetettyjen luonto- ja virkistysarvojen kompensoinnissa on jo otettu. Tämän kehityksen soisi jatkuvan. SITRA:n rahoittamassa luontohyvityshankkeessa todettiin, että paikallisten arvostamia virkistys- ja luontoarvoja on jopa kaikkein pienimmillä asuinalueiden läheisillä viherlaikuilla. Näiden kohteiden tunnistamisessa biologit voisivat olla nykyistä enemmän suunnittelijoiden tukena.
Timo Vuorisalo on biologi, ympäristötutkija ja tietokirjailija. Hän on toiminut Turun yliopistossa ympäristötieteen lehtorina vuodesta 1992. Hänet nimitettiin ekologian ja ympäristönsuojelun dosentiksi Turun yliopistoon vuonna 1996. Opetustyön ohessa Vuorisalo on jatkanut tutkimustyötään, tärkeimpinä tutkimuskohteina kaupunkiekologia (etenkin lintujen ja nisäkkäiden kaupunkilaistuminen), eläinasenteiden ja luonnonsuojelun historia, lintutieteen historia ja sotien ympäristövaikutukset.
Lähteet
Dawkins, Richard. 1982: The Extended Phenotype. The Gene as the Unit of Selection. W. H. Freeman and Company.
Haila, Yrjö. 1986: Luonto kaupungissa, kaupunki luonnossa. Ekologinen näkökulma keskustan kehittämiseen. Yhteiskuntasuunnittelu 24(3): 18−19.
Haila, Yrjö. 1988: Ekologinen tutkimus ja alueiden käytön suunnittelu. Yhteiskuntasuunnittelu 26(3), 17−19.
Hiedanpää, J., Klap, A., Laine, I., Meretoja, M., Pappila, M., Tuomala, M. & Vuorisalo, T. 2021: Luontohyvittäjän opas. Luonto- ja virkistysarvojen hyvittäminen tiivistyvässä kaupungissa. Turun kaupungin ympäristöjulkaisuja 2/2021. https://jukuri.luke.fi/bitstream/handle/10024/551395/Luontohyvitys_A4_saavutettava.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Vuorisalo, Timo. 1999: Luonnon arvottaminen kaupunkisuunnittelussa. Yhteiskuntasuunnittelu 37(1−2), 28−41.
