Teksti ja kuvat
Sofia de Vocht
Kesällä 2025 vierailin Japanissa erityisenä tarkoitukseni tarkastella ja piirtää katuja, kujia, polkuja ja muita reittejä sekä niitä rajaavia taloja, aitoja, portteja, puita ja pensaita. Minulle kiinnostavinta arkkitehtuurissa eivät ole itse rakennukset vaan niiden väliin jäävä tila, rakennusten suhde toisiinsa ja maisemaan. Halusin havainnoida, millaisia tilallisia suhteita japanilaisessa arkkitehtuuriperinteessä syntyy rakennusten, hoidettujen puutarhojen ja laajemman ympäristön välille.
Rakastan katuja! Ajattelen myös, että kaupungissa kadut muodostavat perusrakenteen, jonka varaan kaikki muu asettuu. Legendan mukaan vanhoja puisia japanilaisia temppeleitä on korjattu kuin Theseuksen laivaa niin monta kertaa, että yhtään alkuperäistä osaa ei ole tallella. Myös katujen varsilta on historian saatossa purettu rakennuksia ja tilalle rakennettu uusia. Kadun linjaus ja leveys pysyy.
Seuraavassa muutamia esimerkkejä siitä, mitä piirustuslehtiöön jäi matkalta.
Tavallinen japanilainen katu, onko sellaista?
Oikealla: Tavallinen katu Osakasta. Naapurit juttelevat ja vilkuilevat minua syrjäkarein. Eläkeläiset vievät lapsia kouluun.
Oikealla: Osa Edo-kauden Nakasendo-reitiltä säilynyttä vanhaa Tokiosta (Edo) Kiotoon johtanutta tieyhteyttä jyrkkään rinteeseen rakennetussa Magome-kylässä.
Japanissa perinteinen rakentaminen on jo pelkästään maanjäristysten vuoksi ollut yleensä matalaa ja puurakennusten korkeutta on rajoitettu säännöksilläkin kahteen kerrokseen. Myöhemmin maanjäristyksiin varautuva rakennustekniikka kehittyi ja mahdollistaa nykyisin sitä korkeammat rakennukset. Katujen mittakaava on kuitenkin edelleen pääosin inhimillinen. Matalahkoissa rakennuksissa julkisivuja jakavat lisäksi korkeussuunnassa monet katot ja katokset, joista alimpia pystyn koskettamaan kurottamalla kättäni. Nämä ”madaltajat” kutsuvat lähestymään rakennusta ja ehkä tutkimaan pohjakerroksen antimia tarkemmin.
Katutilaa rajaavien rakennusten seinät eivät välttämättä ole seiniä ollenkaan, vaan enemmänkin kokoelma liikuteltavia liukuovia ja niiden rajaamia yksityisyydeltään vaihtelevia vyöhykkeitä. Ikkuna-aukkojen edessä on ritilöitä ja verhoja ja Shoji-paperiluukkuja, joista muodostuu suojaava verhomainen kerros. Japanilainen julkisivu on mielenkiintoisella tavalla läpinäkymätön. Katutila on kuitenkin rikkaan virikkeellistä, koska tontit ja rakennukset ovat pieniä ja täynnä yksityiskohtia.
Aikojen saatossa monia Japanissa vierailleita länsimaalaisia arkkitehteja on suuresti kiehtonut rakennusten modulaarisuus, jonka pohjana on tatamimaton mitat. Nykyisinkin jopa kerrostaloissa voi olla jetsulleen tatamimitat täyttäviä huoneita. Kadulta tarkasteltuna monet rakennukset on vedetty hieman sisään katulinjasta. Johtuuko se siitä, että tiukan modulaariset rakennukset on siten helpompi sijoittaa tontille? Kadun ja rakennuksen väliin jää pieni kivetty tai istutettu vyöhyke ja katua voi lisäksi reunustaa muuri tai aita. Etupiha kasveineen muodostaa ensimmäisen sisätiloja suojaavan verhomaisen vyöhykkeen. Vaikka tyypillisellä kadulla ei ole käytännössä ollenkaan varsinaisia katupuita, on tonteilla kasvavia puita, köynnöksiä ja pensaita niin paljon, että kadut ovat aika vihreitä.
Katua rajaavat sisätilat
Matkalla kiinnitin monesti huomiota siihen, miten tyypillisen perinteisen asunnon kotoisimmat huoneet ovat keskellä rakennusrunkoa ja miten mukavaa niissä on oleskella. Asunnon sisällä katua ja pihaa vasten on usein välittävä vyöhyke, jossa voi olla terassi tai sisätilaa. Nyt kesällä rakennusrungon sisäosissa olevat huoneet ovat viileimpiä ja talvella niissä pysyy lämpö parhaiten. Suojan, turvan ja mukavuuden kokemusta luovat myös lattiamateriaalit, tasoerot huoneiden välillä ja jalkine-etiketti. Kivi- tai puulattiainen kuistimainen osa on matalammalla kuin tatami- tai puulattiainen korotusosa, jolla ollaan sukkasiltaan. Matalammalla kiviosalla läpsytellään sisäsandaaleissa.
Junichiro Tanisaki kirjoittaa kuuluisassa kirjassaan Varjojen ylistys siitä, miten mukavaa on oleskella pitkien räystäiden ja suljettujen, läpikuultavien julkisivujen luomassa hämärässä sisätilassa. Rankkojen sadekuurojen ja paahtavan auringon japanilaisessa kesäsäässä oli mukavaa viettää aikaa hämärissä tatamihuoneissa.
Polku temppeliin ja pyhäkköön
Sateisena aamuna tein pienen arkkitehtuuripyhiinvaelluksen pyörällä, bussilla, laivalla ja junalla Iseen, jossa sijaitsee Japanin merkittävin shintolainen pyhäkkö. Kirkasvetisen Uji-joen takana, metsäkukkuloiden keskellä on pääpyhäkkö Naikū ja sen ympärillä metsässä muita pyhiä rakennuksia, rakennelmia ja paikkoja. Joen yli kulkeva silta portteineen muodostaa virittäytymisen tilan, Sandō-polun, jollainen löytyy jossakin muodossa pääosasta Japanin shintolaisia ja buddhalaisia temppeleitä ja toki monesta muustakin maailman pyhästä rakennuksesta. Kohti pääpyhäkköä kuljetaan sillan jälkeenkin metsäteitä useiden puisten porttien ja puiden muodostamien porttien kautta.
Arkkitehdille Ise on ihmeellinen paikka monestakin syystä. 600-luvulta peräisin oleva arkkitehtuuri on hyvin arkkityyppimäistä. Rakennukset ja rakennelmat ovat melko yksinkertaisia, olkikattoisia, pilariperustuksille nostettuja ja hieman varastorakennuksen oloisia. Pyhimmät rakennukset on piilotettu sisäkkäisten pihojen ja niitä ympäröivien puisten aitojen taakse ja tavallinen vierailija saa nähdä sisemmistä pihoista vain vilauksen. Jumalten pitää saada aterioida rauhassa. Sisemmän aidan luona ei saa valokuvata eikä kehtaa piirtää, joten Naikū-päätemppelin osalta saatte tekin tyytyä aitakuvaan.
Ennen kaikkea arkkitehdin mieltä kiehtoo se, että kaikki Isen rakennukset rakennetaan sisääntulosiltaa myöten uudelleen kahdenkymmenen vuoden välein. Rakennukset ja rakennelmat ovat siis aina uusia ja vain arkkitehtuurin perinne sekä metsä ja sen ikiaikaiset puut sitovat paikan historiaansa. Eri lähteet antavat tälle tavalle hieman erilaisia selityksiä. Yleisesti korostetaan temppeliarkkitehtuurin ja rakentamisen tietotaidon säilymistä sukupolvelta toiselle. Pyhäkön ylipappi murehtii lehtiartikkelissa, miten saadaan jälleen kerran kasaan tarvittavat lahjoitusvarat. Arata Isozaki esittää kirjassaan Japan-ness in Architecture, että koska Isen rakennukset ovat edustaneet aitoa japanilaisuutta, on aika ajoin palattava lähtöpisteeseen ja toistettava tämä arkkitehtuurin alkupiste. Itsellänikin on teoria. Tämä pyhäkkö kuuluu auringon jumalattarelle Amiterasulle, ja kuten tiedetään, aurinko harmaannuttaa puisia materiaaleja. Isessä annetaan auringolle aina uutta puuta harmaannutettavaksi ja saadaan kahdenkymmenen vuoden välein nauttia puunvärisistä rakennuksista.
Japanilaisten arkkitehtien mielestä myös taidepyhättöihin taidetaan tarvita uskonnollisten rakennusten Sandoa vastaava saapumispolku. Esimerkiksi Ruye Nishizawan suunnittelemaan Teshiman taidemuseoon saavutaan metsän halki kulkevaa mutkittelevaa betonipolkua pitkin.
Puutarhojen polut
Kiotossa oli heinäkuussa todella kuuma, ja tulin käyneeksi monissa puutarhoissa. Lämpötila on metsissä, puistoissa ja puutarhoissa huomattavasti katuja matalampi.
Japanilaisten puutarhojen ympäri kulkee usein polku, jonka materiaali jalkojen alla säätelee nopeutta ja sitä, saako kulkija keskittyä maisemiin vai siihen ettei kompastu. Tobi-ishi -askelkivet pakottavat hidastamaan tahtia ja sopivat siksi mietiskelevään asteluun. Nopeampaan käyntiin sopii kivetty polku tai vaatimattomampi rahiseva sorapolku.
Kävipä eteneminen mietiskellen tai huvitellen, puutarhapolku ohjaa kulkijaa yllättävästä näkymästä toiseen, ahtaita ja avaria maisematiloja vaihdellen. Polku kääntää silmiä sopivasti kohti maamerkkejä ja sommiteltuja näkymiä.
Lopuksi
Piirtäessä kynä poimii maisemasta oleellisen eri tavalla kuin silmä tai kamera. Maisema, kasvillisuus ja rakennukset pelkistyvät valon, varjon ja hämärän vuoropuheluksi ja tarkasteltava asia irtoaa ympäristöstään eri tavalla kuin valokuvassa.
Piirtäminen antaa myös mahdollisuuden rauhoittua kokemuksen äärelle ja analysoida sitä. Voi pysähtyä, katsoa, kuunnella ja tuntea ympäristöä.
Opintomatka tehtiin Taiken ja Scandinavia-Japan Sasakawa Foundationin tuella.
Sofia de Vocht on helsinkiläinen arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija.
Lähteet:
Varjojen ylistys. Junichiro Tanizaki. 2022 (1933). Taide.
Japan-ness in Architecture. Arata Isozaki. 2011. The MIT Press.
