Keskeneräisyyden ylistys

Kaupunkia tulisi suunnitella projektien sijaan jatkuvampina ja lopputulokseltaan avoimempina prosesseina. Ekosysteeminen ajattelu tarjoaa suuntaviivoja ajattelutavan muuttamiseen.

Teksti

Ilkka Törmä, Elisa Lähde

Maisemamurbanismi, ekologiasta poimittu resilienssi ja luonnonmukaisesta maataloudesta lähtenyt regeneratiivinen suunnittelu. Vuosituhannen taitteessa maiseman ja ekologian metaforat rymistelivät yleiseen kaupunkisuunnittelukeskusteluun jatkona orgaanisille kaupunkimetaforille. Niissä yhdistyivät kaukonäköisyys ja luotto luonnonprosesseihin.

Kriitikoiden mielestä maisemaurbanismi on jo kalkkeutunut elitistiseksi tyylisuunnaksi New Yorkin High Linen tapaan. Yksi maisemallisten metaforien alkuperäisistä merkityksistä on kuitenkin ollut ekologian systeemisen ajattelun soveltaminen kaupunkisuunnitteluun yleisemmin. Määritelmää voi etsiä lainaamalla muilta aloilta: kun ekologiasta tai ekosysteemeistä puhutaan organisaatioiden tai psykologian yhteydessä, tarkoitetaan moniulotteisia, osin itsejärjestäytyviä vuorovaikutus- ja riippuvuussuhteiden verkostoja ja niitä hyödyntävää toimintaa.

Tällainen ekosysteeminen ajattelu on mielestämme hedelmällinen näkökulma myös kaupunkisuunnitteluun. Ilmastonmuutos ja hupenevat taloudelliset ja materiaaliset resurssit nimittäin vaativat uudenlaista, jatkuvaa sopeutumista ennakoimattomiin olosuhteisiin. Kaupunkiakin tulisi siksi suunnitella projektien sijaan jatkuvampina ja lopputulokseltaan avoimempina prosesseina, minkä nämä metaforat auttavat tavoittamaan.

Mainio, Suomeenkin rantautunut esimerkki ekologisista metaforista on urbaani kesanto. Se on lähtöisin sveitsiläisten Franz Oswaldin ja Peter Baccinin teoksesta Netzstadt: Designing the Urban (2003), mutta ajatusta on kehitelty myöhemmin monella taholla. Urbaani kesanto tarkoittaa odottavaan tilaan jäänyttä paikkaa, vaikkapa ränsistynyttä, vajaakäyttöistä tai villintynyttä. Kesannon ajatus kääntää tällaisten paikkojen mielikuvan joutavuudesta ravitsevuudeksi: nämä paikat voivatkin sallia vaihteeksi jotain erilaista, joka saattaa kasvattaa elinvoimaa kaupungissa niiden ympärillä.

Sompasaaren, Nihdin ja Suvilahden alue Helsingissä väliaikaisine käyttöineen lienee ollut yksi urbaanin kesannon ilmentymä. Vuoden 2010 tienoilla, sataman muutettua pois ja alueen kaavoituksen ollessa käynnissä Helsingin kaupunki tilasi väliaikaiskäyttöprojektin, jolla entiseen teollisuussatamaan osoitettiin kulkureittejä, kuratoitiin ympäristötaidetta, graffitiaitoja, luotiin toimintamahdollisuuksia kansalaisjärjestöille ja kaupunkiaktivisteille. Kalasatama Temporary -suunnitelman laativat Johanna Hyrkäs, Tuomas Siitonen ja Hella Hernberg.

Väliaikaisista mahdollisuuksista syntyi myös odottamattomia asioita, jotka eivät suostuneet väliaikaisiksi. Syntyi Sompasauna, hylätystä kiukaasta alkanut omaehtoinen sauna ja kansainvälinen tarina, jossa vierailee Sompasaunan oman arvion mukaan jopa 100 000 – 200 000 kävijää vuosittain. Suomen rullalautaliitolle määräaikaisesti vuokratulle paikalle Suvilahteen puolestaan rakennettiin vapaaehtoisvoimin skeittipuisto, joka ei nyt suostuisikaan siirtymään sivuun alueen rakentamisen tieltä.

Kaupunkikulttuuri on usein väkevintä silloin, kun se syntyy ihmisistä itsestään, kuten edellä kuvatuissa tapauksissa. Silloin se vaatii myös vähän, joskus ei laisinkaan julkista rahoitusta. Sellaista elävyyttä kaupungit nyt toivovatkin. Jotta sen on mahdollista syntyä ja elää, on katsottava kesannoinnin väliaikaisuutta kauemmas. On suunniteltava tavalla, joka luo maaperää pienille ja suurille mahdollisuuksille, nopeasti ja hitaasti kehittyville, odottamattomillekin, on tunnistettava ne ja sallittava niiden tarvittaessa jatkua.

Kaupunki suunniteltuna prosessina

Tunnettu ja kuvaava esimerkki uudesta luonnonprosesseja ymmärtävästä ja samalla resurssiviisaasta maisema-arkkitehtuurista on Genevessä virtaavan Aire-joen vapauttaminen vuonna 2015 suoraviivaisesta kanaalista luonnonvoimien muovaamaksi jokiuomaksi. Virtaava vesi ohjattiin kanaalista maahan koverrettuun ruudukkoon. Ajan mittaan ihmisen maahan muokkaamasta alkukuviosta on kehkeytynyt vaihtelevassa virrassa ja luonnonprosesseissa elävä ja edelleen muuttuva jokiympäristö.

Jotain samaa, lopputuloksen suunniteltua avoimuutta on Råängenin tulevan kaupunginosan suunnittelussa Lundissa, Ruotsissa. Råängen on Lundin tuomiokirkon omistama viljelysmaa, joka on kaavailtu osaksi laajaa kaupunkirakentamista. Tällaisissa tilanteissa omistaja olisi tyypillisesti myynyt maansa rakennuttajille. 950-vuotias tuomiokirkko päätti toisin. Heillä on perspektiiviä katsoa vuosisatoja eteenpäin. Kirkko myy Råängenistä tontteja alueen rakentuessa, ja tuloilla rahoitetaan Lundin keskiaikaisen tuomiokirkkorakennuksen ylläpitoa.

“Vältämme piirtämästä tai kuvaamasta tarkasti tulevaa Råängeniä etukäteen, koska silloin löisimme välittömästi suunnitelmia lukkoon”, sanoo Råängenin projektityöryhmää johtava maisema-arkkitehti Jake Ford, joka työskentelee White Arkitekter -toimistossa. “Sen sijaan kutsumme keskustelemaan, mitä Råängen voisi olla.”

Aluksi pellolle on rakennettu haaksi kutsuttu puutarha-aukio, jonka kasvillisuus saa vähitellen muotoutua ja joka toimii paikkana keskusteluille ja tapahtumille. Seuraavat vaiheet rakentuvat haan ympärille. Ajatuksena on, että jokainen rakennus on vastaus edellisistä saatuihin kokemuksiin. Ensimmäiset asuinrakennukset on suunnitellut barcelonalainen Flores & Prats. Seuraavaan viiteen rakennukseen valitsemiaan arkkitehteja Råängenin projektityöryhmä on ohjeistanut pohtimaan keskenään, miten kokonaisuudesta syntyy osiaan suurempi. Poikkeuksellisesti arkkitehdit hankkivat kohteisiinsa myös rakennuttajan, jotta ajatukset etenisivät toteutukseen.

Råängenissä uusien kerrostalojen väliin jää rakentamattomia tontteja. Aluksi ne pysyvät viljelysmaana, jotta vanha ja uusi toiminta lomittuvat. Rakentamattomat välit voivat myös olla urbaaneja kesantoja, säätövaraa suunnitelmassa. Kun nekin joskus rakennetaan, lopputulos näyttää erilaiselta kuin jos kaikki vierekkäiset talot olisi rakennettu peräjälkeen. Tavoitteena on aidosti moni-ilmeinen ja ajallisesti kerrostunut kaupunkikuva. Jake Ford myöntää, että Råängeniin valitun, lopputuloksen lukitsemista viivyttävän lähestymistavan sovittaminen muuhun kaupunkisuunnitteluun ei ole kitkatonta, sillä esimerkiksi infrastruktuurin rakentamisen kaupunki haluaa suunnitella hyvissä ajoin.

Urbaania kesannointia pidemmälle katsova Råängen on mielestämme esimerkki siitä, mitä ekosysteemiajattelun mukainen kaupunkiprosessin suunnittelu voi merkitä erona kaupunkiprojektista. Yleensä projektilla tarkoitetaan tarkkaan aikataulutettua hanketta, jolla on selkeä alku ja loppu. Projekteja kyllä tarvitaan. Ne ovat tehokkaita toteutustapoja. Vaikka kaupunkisuunnittelu onkin väistämättä monitahoista ja -vaiheista ja lähtökohtaisesti prosessinomaista, voisi prosesseille luonteenomaista keskeneräisyyttä ymmärtää, hyödyntää ja suunnitella mielestämme tietoisemmin.

Itse asiassa juuri prosessit välietappeineen voivat olla polku johonkin konkreettiseen tilanteessa, jossa kaupunkisuunnittelu supistuu toimintaresurssiensa huvetessa symboliseksi visiomaalailuksi ja sen toteutuminen on yhä riippuvaisempaa kiinteistömarkkinoista ehtoineen, kuten kaupunkisuunnittelun professori Ali Madanipour on tilannetta kuvannut vuonna 2010. Suomessakin kaupungit ja kunnat tilaavat kasvavassa määrin strategisia visiosuunnitelmia. Ne voivat olla juureva osa hahmottelemaamme prosessisuunnittelua, mutta niissä näkyy myös Madanipourin tunnistama uhka ohentua markkinointihattaraksi.

Järjestyksen kaipuuta ja riskien kaihtamista

Kalasataman urbaanin kesannon jälkeen Helsinki ja muutkin kaupungit ovat alkaneet soveltaa prosessinomaista suunnittelua niin kutsutun paikkamuotoilun tai taktisen urbanismin keinoin kaduilla, puistoissa, aukioilla ja rakennuksissakin – erityisesti tilanteissa, joissa koetetaan muuttaa jotain olemassa olevaa paikkaa. Esimerkiksi siitä käy Helsingin kaupungin tilaama, vuonna 2021 alkanut Päivi Raivion ja Daniel Bumannin paikkamuotoiluprosessi Ylä-Malmin torille. Siinä sidosryhmille viestitään torin tulevasta muutoksesta, parannetaan nopeasti ja kevyesti torin käyttömahdollisuuksia, kerätään paikallisten näkemyksiä torista kokeiluiden ja uutta toimintaa imitoivien lavastuksien avulla. Kerätty tieto on tarkoitus tuoda torin perusteellisemman muutoksen suunnitteluun. Torin paikkamuotoilu on puolestaan osa kokonaisvaltaisempaa kaupunkiuudistusta Malmilla.

Yleistyvistä osallistavista ja vuorovaikutteisista hankkeista huolimatta projektimentaliteetti istuu tiukasti. Päivi Raivio totesi paikkamuotoilutöistään Outlinesissa vuonna 2022, että Suomessa pelätään riskejä – kaiken on oltava ennakoitavissa ja valmiiksi suunniteltua. Se ei jätä varaa prosessinomaisuudelle: kokeilemiselle, palautteelle, iteraatiolle. On siis edelleen tarve kiinnittää huomiota prosessinomaisiin piirteisiin eli siihen, miten kaupungin ”käymistilaa” käytetään hyväksi. Kuten sosiologi Richard Sennett on todennut teoksessa Designing Disorder vuonna 2020: “se, mikä on pysynyt ennallaan [1960-luvulta lähtien], on pääoman halu tehdä kaupungista prosessin sijaan tuote, joka voidaan ymmärtää ja myydä pakettina”.

Kun toimintatapamme ovat vuosisatoja kouliintuneet analyyttiseen ja lineaariseen, ei poisoppiminen käy käden käänteessä. Havainnollinen analogia on pyrkimyksessä lineaaritaloudesta kohti kiertotaloutta, joka on osa samaa ekosysteemisen ajattelun ilmiötä kuin prosessisuunnittelukin. Kokonaisten toimialojen osaamisineen, arvoketjuineen ja ansaintalogiikkoineen on muututtava, ennen kuin kiertosuunnittelussa päästään piloteista pidemmälle. Samalla tavoin kaupunkisuunnittelua siihen liittyvine toimialoineen pitäisi säätää monilla tasoilla arvopohjasta suunnittelun käytäntöihin. Vasta sitten kaupungin asukas- tai työpaikkayhteyksiä, rakennuksia, julkisia alueita ja palveluita voisi kehkeyttää iteratiivisesti ja suunnitella laajemmin vaikkapa Råängeniä muistuttavana prosessina ennemmin kuin myydä pakettina.

Uudelleenarvioinnin aika

Maiseman ja ekologian metaforat voivat auttaa näkemään ja suunnittelemaan kaupunkia systeemisenä kokonaisuutena, joka on enemmän kuin osiensa summa. Huomiota saavat silloin sellaiset kaupunkikehityksen piirteet, jotka ilmenevät yhteisvaikutuksina, sekä sosiaaliset, tekniset ja taloudelliset palautesilmukat, jotka ohjaavat kehitystä pitkällä aikavälillä. Ilmaston ja muiden olosuhteiden muuttuessa yhä ennakoimattomammiksi kaupunkien sisäiset ja ulkoiset muutospaineet voimistuvat entisestään. Vastaavasti lineaariset projektisuunnittelumenetelmät pitäisi purkaa joustavammiksi ja monisyisemmiksi prosessilähtöisiksi toimintamalleiksi.

Ekologisten ja sosiaalisten tai taloudellisten prosessien välille ei voi kuitenkaan vetää yhtäsuuruusmerkkiä. Luonnontieteistä kaupunkisuunnittelu on saanut vaikutteita aiemminkin, eikä aina onnistuneesti. Teoriat lajien välisestä kamppailusta vaikuttivat vahvimman oikeutta ihannoivaan laissez-faire-kapitalismiin, joka on näkynyt eri puolilla maailmaa kaupunkipolitiikassakin.

Kaupunkien tuodessa suunnitteluunsa prosessimaisuutta on huomattava, että vahvimman vaikutusvalta voi salakavalasti uida mukaan, ellei läpinäkyvyyteen ja monenlaisten ihmisten edustukseen kiinnitetä huomiota: avoin, laajankin sidosryhmäjoukon mukaan ottava prosessi saattaa toisintaa yhteiskunnan sosiaalista epätasa-arvoa, sillä suurimmat voimavarat vaikuttamiseen ovat yleensä hyväosaisilla.

Prosessinomaisuus ei ole vastakohta pääoman tuottoisuudelle. Telliskiven alue Tallinnan vanhan kaupungin kyljessä käysiitä esimerkiksi. Sen sijaan, että kiinteistöt olisi pantu kerralla uusiksi ja vuokralle, Telliskiven luovaa keskusta hallinnoiva yritys on kunnostanut pelottaviksi rähjääntyneitä neuvostoaikaisia tehtaita vuodesta 2007 vähitellen, vähätuottoisten kulttuurivuokralaisten nostattaessa kiinnostusta. Alueen arvonnousua kuvaa vuonna 2019 avattu valokuvamuseo Fotografiska Michelin-ravintoloineen. Uusille pienyrityksille ja epäkaupallisille toimijoille vuokrat ovat silti yhä edelleen reippaasti huojennetut, vaikka hyvin maksavia vuokralaisiakin on jonoksi asti.

Telliskiven luovan keskuksen johtaja Jaanus Jussi sanoi vuonna 2018 Aamulehden haastattelussa, että hänen mielestään Telliskiven menetystarinaa ei voi toisintaa muualla ja “kaupunki ei saa tehdä asioita liian valmiiksi. Parhaat jutut syntyvät luonnostaan”. Siinä yksi peruste prosessien suunnittelulle projektipakettien sijaan. Prosessinäkökulmalla voisi mielestämme olla osansa, kun yhteiskunnassa laajemmin kartoitetaan vaihtoehtoja vallitseville uusliberalistisille mekanismeille, yksipuoliselle ihmiskäsitykselle ja hierarkiselle luontosuhteelle. Poimimamme esimerkit antavat vihiä mahdollisista ensisovelluksista.

Ilkka Törmä on päätoimittaja ja kaupunkisuunnittelun arkkitehti.

Elisa Lähde on maisema-arkkitehtuurin apulaisprofessori Aalto-yliopistossa ja Outlinesin toimituksen jäsen.