Katumme peilaavat arvojamme, tekemiämme valintoja ja paikallisen kulttuurin mahdollisuuksia. Heijastaako keskeisten katujemme tilankäyttö todellisia tarpeitamme ja olemustamme?
Teksti ja kuvat
Satu Onnela
Kestävyyshaasteemme peilautuvat katuun, paikallisen kulttuurin näyteikkunaan
Katu on ensimmäinen kohtaaminen kaupungin kanssa, niin turistina kuin arjessa. Se on julkinen näyteikkuna arvoista, tehdyistä valinnoista ja paikallisesta kulttuurista. Teknisten tarpeiden täyttämisen lisäksi kadut ovat sosiaalisen ja kulttuurisen olemisemme areena, se julkisista julkisin tila kaupungissa.
Käytännössä katu on tarkoituksellisten tai tahattomien suunnittelun, rakentamisen ja jokapäiväisen elämän valintojen summa. Teknisesti suomalaista katua tehdään taitavasti – hallitusti. Ekologinen, sosiaalinen ja kulttuurinen todellisuus on hankalampi rakentaa – se on dynaaminen kokonaisuus, joka muuttuu jatkuvasti reagoiden yksittäisenkin ihmisen toimintaan.
Kaduille on tyypillistä useampi yhtäaikainen käyttötarkoitus ja niiden väliset jännitteet. Hitaammat ja herkemmät toiminnot väistelevät nopeampaa ja voimakkaampaa. Katua kuluttavat äärevöitymässä olevan sään lisäksi ihmisen arjen liike, joka tuottaa kaduille melun ohella hiukkas- ja kaasupäästöjä sekä mekaanista ja kemiallista rasitusta. Kaduilla kulutukselta säästyvää, ihmistoiminnalta rauhoitettua pintaa on suhteessa vähän. Toisin sanoen luonto ja jalkautuneet ihmiset on sysätty sivuun. Nykyinen katukuvamme paljastaa yhteiskuntamme kestävyyshaasteen piirteitä.
Katujen osuus kaupunkitilastamme on valtava. Pääkaupunkiseudulla kaupunkia kohti kaduilla on pituutta yli tuhat kilometriä – jo yksittäisessä kaupungissa siis enemmän kuin Suomella on pituutta. Voisimmeko hyödyntää tätä kaikkea tilaa nykyistä paremmin? Tilan käyttö katua varten ei ole mielestäni ole järkevää, ellei se helpota elämää ja lisää elinvoimaisuutta ja hyvinvointia.
Kaduilla ratkaisua kestävyyshaasteeseen voi lähteä etsimään määrällisestä näkökulmasta eli tilanjaosta: mille toiminnoille tila on jaettu ja minkälaiset olosuhteet ovat. Uskon, että jos yhteiskuntamme haasteita uskalletaan lähteä ratkaisemaan uudistamalla katujen tilanjakoa, elämän olosuhteita tukeva erilainen kaupunkikuva voi jo alkaa muuttamaan meitä kaupunkilaisina, kadun käyttäjinä.
Uusi tarpeellinen tilanjako kaduilla
Kadun kaistat ovat ajoneuvoja ja jalan liikkuvia varten. Lisäksi maanpinnan alla on runsaasti liikettä. Siellä on kulutuksemme todellisuus: arkikäyttöömme lämpöä, sähköä, tietoa. Niiden rinnalla vettä virtaa ensin puhtaana, sitten likaisena. Tätä kaikkea kutsutaan harmaaksi infraksi.
Sen sijaan toisenlainen, elävä ja elämää ylläpitävä vihreäksi, siniseksi ja ruskeaksi infraksi kutsuttu kunnallistekniikka on meiltä pitkälti unohtunut: kasvien, veden sekä mikrobien, ravinteiden ja sienten verkostot. Ne vaativat elääkseen läpäisevää maanpintaa, yhteyttävää kasvillisuutta ja hajoavaa orgaanista ainesta. Itse kutsun tätä hengittävää, imevää, puhdistavaa, ravitsevaa sekä suojaa ja elämyksiä tarjoavaa verkostoa elinolosuhteiden ja hyvinvoinnin kunnallistekniikaksi. Tämä palvelu pitää olla läsnä kaupunkien keskustoissakin, mikäli elinolosuhteiden halutaan olevan tulevaisuudessa siedettäviä.
Eräänlaista kaupungin palveluverkostoa on myös sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma, jota kaduilla virtaa ihmisten kuljettamana ja jakamana. Katua käytetään hyvin eri syistä, reittinä ja paikkana välttämättömiin ja vapaaehtoisiin tarpeisiin. Virkistymisen lisäksi osa ihmisistä voi joutua viettämään kaduilla aikaa vastoin omaa tahtoaan, riippumatta siitä onko siihen voimia ja rohkeutta vai ei. Katu on se paikka, jonne päädytään silloinkin, kun muuta ei ole.
Kadut ovat yhdessä rahoitettuja, julkisia ja meille kaikille yhteisiä. Kadulla jokainen ele ja teko jakaa viestiä muille. Samalla sosio-kulttuuriset olosuhteet päivittyvät koko ajan uudelleen. Julkisessa tilassa ei siis kannata ajautua väärinkäsitykseen, etteivät ne olisi kenenkään.
Nykyisenlaisen kadunsuunnittelun perinne on kytkeytynyt vahvasti tekniseen insinöörimaailmaan. Mitattava, hallinnoitu katu toimii, mutta ei jousta. Kulkuvälineillemme tämä riittää hyvin, mutta elävä olento etsii muuta. Totuttujen kadunsuunnittelun periaatteiden lopputuloksena katujen kyky tukea hyvinvointiamme kaupungissa on siis ahtaalla. Kukoistus vaatisi enemmän tilaa. Tätä helpoiten autoilulta elämälle takaisin vallattavaa tila kannattaisi käyttää mahdollisimman monihyötyisesti. Yksinkertaisimmillaan sen voi nähdä niin, että tavoite on palvella mahdollisimman montaa yksilöä, yhteisöä, lajia ja toimintoa.
Mitä kaikkea kadut voisivat tarjota?
Katu muodostaa kaupungissa tärkeän siirtymien ketjun, kortteleiden sauman sekä toisaalta monen toiminnon ja eliön kohtaamisten hedelmällisen rajapinnan. Siinä missä tekniikka hallitaan pysymään kaistoilla, putkissa ja kaapeleissa, katujen elävä todellisuus on dynaamisempaa: muuttuvampaa, lomittuvampaa ja vuorovaikutuksellisempaa. Juuri sellaista, miksi itse koen kaupunkisuunnittelun ja maisema-arkkitehtuurin kiehtovana.
Katujen käyttöön voisi löytyä huikea potentiaali ottamalla luovempi ote katuihin. Uudelleen jaettavassa katutilassa ehdotan ekosysteemipalveluiden lisäksi sijaa ihmisen luovemmalle ja vapaammalle liikkeelle. Pohdin aihetta jo vuonna 2018 mm. nykytanssin kautta. Edelleen pidän monia tuolloin tunnistamiani periaatteita ohjenuoranani kadunsuunnitteluun.
Luovemmin työstetyn, ns. liikkeellä notkistetun katutilan pääperiaatteeni on kadunsuunnittelun näkeminen ikään kuin yhtenä taiteenaloista. Se voidaan mielestäni tehdä uudistamalla katutiloja liikkumisen tavat tiedostamalla ja tilankäyttöä tehostamalla sekä rohkaisemalla nykyistä vapaampaan kaupunkitilan käyttöön. Näen luovan, vapaan liikkeen kävelystä seuraavana, entistä sosiaalisempana ja kulttuurisesti ilmaisuvoimaisempana kaupungissa olemisen muotona. Avain katujen muutokseen löytyy liikenteen hidastamisesta.
Päästäkseen käyntiin vapaassa liikkeessä käyttäjä tarvitsee tunteen turvallisuudesta ja siitä, että tekeminen on ainakin jossain määrin hyväksyttyä. Ennen kaikkea täytyy yksinkertaisesti syttyä halu kokeilla kehon käyttöä kyseisessä paikassa. Virikkeenä voi olla esimerkiksi inspiraatio luonnosta, miellyttävä äänimaisema tai ympäristön moniaistinen vaihtelevuus. Olosuhteita tukevaa juhlavuutta ja yhteisen kokemuksen voivat tuoda vaikkapa paikan tarina tai pitkään säilyneet puitteet. Kun ihminen kokee olonsa paikassa miellyttäväksi, vapaaksi ja luovaksi, hänen paikkaan kohdistamansa huomio voi teoissa ja päivittäisissä valinnoissa muuntua läsnäolosta ja leikillisyydestä edelleen hoivaksi ja huolenpidoksi (care).
Miten katu uudistuu?
Koen, että kaupunkisuunnittelijalla on suuri vastuu järjestellessään katutilaa eli kaupunkilaisten elinolosuhteita ja kontekstia, jossa ihmiset tekevät terveyttään ja hyvinvointiaan koskevia valintoja. Robinson (2021) viittaakin arkkitehtuuriin teonsanana: vaikutamme ohjaamisella, kutsumisella ja rohkaisemisella toimintaan sekä kohtaamisiin.
Mitoituksen hienosyisyydellä voidaan tilan mittakaavaa suhteuttaa paremmin yksilön kehoon ja kokemusmaailmaan sekä entisestään korostaa jalan liikkuvan elämystä suhteessa autoilijan reitteihin. Tilaratkaisuilla, kuten rauhoittamalla katua leikin ja luovan liikkeen käyttöön, voidaan rakentaa myös paikan sosiokulttuurisia ja ekologisia piirteitä.
Kadun suunnittelun, rakentamisen ja käytön vaiheissa kapulaa vaihdetaan monta kertaa ja lopputulos on eri vaiheiden muodostama palapeli. Eri tahojen välinen keskustelu ja tiedonvaihto vie aikaa ja on hankalaa ajan, helposti jopa vuosikymmenten yli. Arvostuksemme määrittävät millaista ymmärrystä valintojen tueksi paikasta kertyy: tietoa pelkästään teknisistä sisällöistä vai myös elävistä olennoista ja heidän tarpeistaan eri aikoina.
Tarve muokata katuja ihmisten jalkautumista suosivaksi haastaa monipuolistamaan suunnittelun menetelmiä. Eläytyminen sekä monitieteisempi ja holistisempi ymmärrys paikallisten käyttäjien tarpeista ja kokemuksista helpottaa laadukkaalta tuntuvan tilan muodostamista. Sopivia työtapoja voivat olla esimerkiksi palvelumuotoilua hyödyntävä placemaking sekä havainnointi kehon avulla maastossa.
Aistimme ympäristöä kadulla koko kehollamme ja mielellämme huomaamattakin. Maria Jaakkola (2021) on tutkinut tämän kytkeytymistä suunnitteluun maisema-arkkitehtuurissa. Hän on luonut fenomenologian keinoin työkalupakin yksilön kokemuksen ja ympäristön välisen moniaistisen dynamiikan avaamiseen sekä paikan erilaisten merkitysten esiin tuomiseen. Jaakkolan mukaan yksilön kokemusta on tärkeää pyrkiä ymmärtämään jo yhteiskunnallisista syistä: yksilöiden kokemukset muodostavat arvoja, jotka määrittävät lopulta laajojakin ympäristöä muuttavia valintoja.
Yksilön kokemuksiin perustuvia keinoja voivat olla myös saavutettavuuteen ja rinnakkain elämisen taitoihin liittyvien käytäntöjen etsiminen. Esteettömyyden voi nähdä teknisten rajoitteiden poistamisena reitiltä tai laajemminkin: kaikki käyttäjäryhmät huomioivana saavutettavuutena. Kynnystä tulla julkiseen tilaan voidaan madaltaa monella tapaa: osoittamalla helpoin reitti selkeästi ja toisaalta antamalla tilaa moniaistiselle, -kulttuuriselle ja -tulkintaiselle kokemukselle sekä ihmisten erilaisille kyvyille. Teoreettisemmin tätä erilaisten kehojen ja toimintakykyjen hyväksyntää osana arkiympäristöä voi kutsua Riikka Leinosen ja Sofia Tawastin (2024) peräänkuuluttamaksi ableismin kyseenalaistamiseksi. Jo kaupunkikulttuurin rikastaminen edellyttää kokeilemista ja erilaisuuden jakamista toisten kanssa tai rinnalla.
Yhteisessä tilassa oleminen edellyttää yksityiseen tilaan nähden avoimempaa toisten huomioon ottamista. Tommi Laitio (2024) on nostanut tutkimuksessaan esiin ns. convivencian ja yhteenhankautumisen (friction) käsitteitä julkisessa tilassa, kuten kirjastoissa ja puistoissa. Laitio tulkitsee convivencian kyvyksi elää rinnakkain erilaisuuden kanssa (the ability to co-exist across differences). Rinnakkain elämisen taito vaatii niin yksilöiltä kuin instituutioilta tahtoa tehdä aktiivisesti työtä erilaisuuden tuottaman yhteenhankautumisen sietämiseksi – tai mikä parasta – sen hyödyntämiseksi luovana aineksena. Laitio korostaa, että julkiselle tilalle on luontevaa, että siellä ollaan paikalla eri syistä, eri aikaan ja halusta tehdä eri asioita.
Uusi tilanjako ja konkreettiset muutokset ympäristössä herättävät näkemään monenlaisia uusia julkisen tilan mahdollisuuksia. Esimerkkien rohkaisemana katua on annettu autoilta ihmisille niin New Yorkissa kuin lukuisissa Euroopassa kaupungeissa: esimerkiksi Pariisissa, Roomassa ja Kööpenhaminassa sekä yhä useammassa kohteessa Suomessa. Vallankumousta edistetään pienin askelin esimerkiksi Vantaalla Tikkurilassa sekä Helsingissä Espalla ja päärautatieaseman edustan Kaivokadulla.
Muutos vaatii rohkeutta kokeilla totutun sijaan ratkaisuja, joissa osasta vanhaa luovutaan. Tänä päivänä radikaalilta tuntuvat asiat voivat olla tulevaisuuden hedelmällistä maaperää: luovuutta ja hyvinvointia tukevaa olosuhdetta.
Luovempi ote katuihin tekisi niistä enemmän näköisiämme
Insinöörit tulevat olemaan erittäin tärkeä osa kadunsuunnittelua jatkossakin. Sitä edellyttävät kadun rooli kaupunkien tekniikan käytävänä ja jatkuvuutta vaativa pitkänomainen fyysinen olemus. Monipuolistamalla suunnittelujoukkoa eli ottamalla mukaan eri alojen ja käytännön osaamisen edustajia suunnitelman sisällöt saadaan tukemaan entistä paremmin paikan luonnetta. Katu ei välttämättä tule kalliimmaksi, sisällöt todennäköisesti vain painottuvat eri tavalla. Monialaisemmassa joukossa ekologiset, sosiaaliset ja kulttuuriset sisällöt nousevat teknisten ja taloudellisten tavoitteiden rinnalle, sillä kukin taho huomaa ja tuo suunnittelussa esiin niitä teemoja, jotka ovat itselle tuttuja ja tärkeitä.
Tässä nousee esiin kulttuurin hienous. Se museoissa nähtävä on vain jäävuoren huippu. Kulttuurin sisältöä syntyy siinä tilanteessa, kun kohteen olosuhteisiin ja haasteisiin keksitään ja kokeillaan paikkaan ja sen käyttäjille sopivia ratkaisuja. Olivat ne konventionaalisia tai eivät. Näin luodaan paikallisia sovellutuksia – niitä, joita tullaan ihmettelemään muualla. Pariisin kadut tulevat todennäköisesti olemaan aina erottuvia helsinkiläisestä, vantaalaisesta tai oululaisesta kadusta – koska näissä paikoissa on erilaiset olosuhteet ja tarpeet niiden käytölle.
Siinä missä kadulla näkyy liike, erilaiset liikkumismuodot ja liikkujat, kertoo katu myös historiallisten murrosten ja siirtymien tarinaa. Toimintamme alustana toimiva katu on kuin elävä dokumentti tai elokuva siitä, mikä on eletty, koettu, valittu tehdä ja luoda lukuisissa perättäisissä hetkissä.
Suunnittelumaantieteilijä ja maisema-arkkitehti Satu Onnela työskentelee tällä hetkellä kadunsuunnittelun maisema-arkkitehtina Vantaan kaupungilla. Hän on aiemmin työskennellyt monipuolisesti kaupunkikehittämisen ja -suunnittelun parissa mm. asemakaavoittajana.
Lähteitä ja virikkeitä
Jaakkola, Maria R. (2021). Understanding Green Urban Landscape — A Phenomenological Approach. Aalto University publication series DOCTORAL DISSERTATIONS, 92/2021 https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-64-0440-0
Laitio, Tommi (2024). Six Principles of Convivencia – by Tommi Laitio. Policies for Convivencia. https://tommilaitio.substack.com/p/six-principles-of-convivencia
Onnela, Satu (2018). Liikkeellä notkistettu katutila. [Kandidaatintyö, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu, Aalto-yliopisto]. Aaltodoc-julkaisuarkisto https://urn.fi/URN:NBN:fi:aalto-201901271366
Robinson, Sarah (2021). Architecture Is a Verb. New York: Routledge
Tawast, Sofia, Leinonen, Riikka, & Tammi. (2024). Suuri valhe vammaisuudesta. Tammi.
