Kaupunkisuunnittelun vaikutukset kietoutuvat syvälle niin ihmisten kuin muunlajisten eläinten elämisen verkostoihin. Siinä missä ihmisten tarpeiden kirjo tunnistetaan kaupunkisuunnittelussa yhä kattavammin, muunlajiset kaupunkilaiset jäävät useimmiten oman onnensa nojaan. Inklusiivisen suunnittelun ei kenties tulisi tarkoittaa herkkyyttä vain erilaisten ihmisten tarpeille, vaan koko monenkirjavan kaupunkilaisten joukolle jalkojen lukumäärään tai puhekykyyn katsomatta. Tasa-arvoisen suunnittelun keskiössä on huolenpidon ja prosessien suunnittelu, sekä ammatti- että lajirajat ylittävä yhteistyö.
Tämän kolmiosaisen kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa diplomityöstään Wuorio-palkittu arkkitehti Emma Komi pohdiskelee muunlajisten eläinten asemaa kaupunkisuunnittelussa. Toisessa osassa hän tarkastelee eläinlähtöistä suunnittelua yhden lajiluokan, lintujen, näkökulmasta. Sarjan kolmas osa on arkkitehti Kathleen Diemen diplomityöstään tiivistämä kuvaessee varpusista kaupungissa.
Teksti
Emma Komi
Kaupunkisuunnittelulla vaikutetaan tuhansien eliölajien elämisen mahdollisuuksiin ja biologisen monimuotoisuuden lisääminen puhuttaa kaikilla suunnittelun tasoilla. Monimuotoisuuden kattotermin alle kätkeytyy kuitenkin laaja joukko muunlajisia eläimiä, joiden asemasta kaupunkilaisina ja suunnittelun kohderyhmänä on keskusteltu vähemmän. Monimuotoisuuden tueksi tarvitaan lajikohtaista suunnittelua, jotta ympäristömme varpusten, siilien, koppakuoriaisten, oravien ja tuhansien muiden puhumattomien kaupunkilaisten elämä voisi kukoistaa.
Muunlajiset naapurimme, tässä tekstissä myös puhumattomiksi kaupunkilaisiksi nimetyt, eivät suinkaan ole kykenemättömiä viestimiseen, vaan heillä on omat kielensä ja keinonsa tulla kuulluksi. Itseään koskevissa suunnitteluratkaisuissa ympäristömme moninaiset asukkaat ovat kuitenkin puhekyvyttömiä, eikä suunnittelupöydässä nähdä mehiläisten tanssia, haisteta ketun kemiallisia viestejä tai kuulla varpusen kutsuhuutoja. Jääkin ihmisen tehtäväksi määritellä, miksi ja miten me nämä toisen kieliset naapurimme ympäristömme suunnittelussa huomioimme.
Puhumattomien arvo
Huima määrä eliölajeja, ihminen mukaan lukien, muokkaa ympäristöään omien tarpeiden mukaiseksi – myös muiden lajien kustannuksella. Kekomuurahaisten ahkera maansiirto luo valtavia polkuverkostoja ja vaikuttaa maaperän happamuuteen, kun taas majavien patoluomukset nostattavat laajoja tulvia, jotka eittämättä muokkaavat ympäristöä ja sen eliöstöä hyvinkin rajusti. Toisaalta niin majavat kuin kekomuurahaisetkin toimivat ekologisina insinööreinä lisäten paikallista monimuotoisuutta ja ne ovatkin usein pohjolan ekosysteemien avainlajeja.
Ihmisenkään ympäristönmuokkaus ei ole yksioikoisesti pelkästään haitallista. Ihmisvaikutuksesta syntyneitä lajirikkaita perinnebiotooppeja pyritään suojelemaan ja kaupunkiympäristöt tarjoavat monipuolista ravintoa ja suojaa jopa suurempikokoisille nisäkkäille. Ero ihmisen ja muunlajisten eläinten tarpeessa muokata ympäristöään ei liene rakenteellinen, vaan ongelmia syntyy ihmisvaikutuksen voimakkuuden ja laajuuden myötä. Lajikadon pääasiallisia syyllisiä ovat Suomen ympäristökeskuksen raportin (2020) mukaan talouskasvun yhä kiihdyttämät metsä- ja maataloustoiminta, ilmastonmuutos sekä rakentaminen. Kaupunkisuunnittelun merkitys korostuu entisestään, kun tehostuvan maa- ja metsätalouden myötä kaupunkiympäristöt tarjoavat muunlajisille paikoittain jopa monimuotoisempaa elinympäristöä, kuin maatalousalueet.
Ihmisellä on useita syitä pyrkiä kääntämään ympäristön yksipuolistumiseen johtava kehityssuunta, joista ilmeisimmät ovat ihmistä uhkaavat vaikutukset. Esimerkiksi pölyttäjäkato vaikuttaa ruoantuotantoon pienissä määrin jo nyt ja kaupunkiympäristöt ovat alttiita häiriötilanteille, kuten helleaalloille ja kaupunkitulville. Biologinen monimuotoisuus tunnistetaankin yhä laajemmissa määrin välttämättömänä ihmiselämää ja muutosresilienttiä ympäristöä tukevana tekijänä. Lisäksi monimuotoisuuden massasta nousevien eri lajien aistimisella on tutkitusti hyötyjä: siilit ja oravat lisäävät luontokokemuksen merkityksentuntua ja linnunlaulu vähentää stressiä. Filosofi Elisa Aaltola on argumentoinut, että kontakti muunlajisiin eläimiin voidaan nähdä jopa yhtenä ihmisen perustarpeena. Luontokokemuksilla voi myös olla kauaskantoisia seurauksia. Paitsi luonnosta oppimisen, niin myös luonnon ja sen eliökirjon suoran kokemisen todettiin vaikuttavan suoraan koululaisten haluun suojella niitä, todettiin eräässä Tokiossa tehdyssä tutkimuksessa.
Muunlajisten huomioinnille on myös eettisiä perusteluita. Varhaiset teoriat eläinten aistillisuudesta ja järjellisyydestä ovat saaneet tukea nykytutkimukselta, joka on vahvistanut käsitystämme muunlajisten eläinten kyvystä tiedostaa itseään ja ympäristöään. Muunlajisten kognitiivisia kykyjä valotetaan muun muassa Helena Telkänrannan teoksessa Eläin ja ihminen (2016). Teoksessa esitellään tutkimuksia, joissa esimerkiksi kesykyyhkyjen havaittiin oppivan tunnistamaan erilaisia taidesuuntauksia ja pystyvän soveltamaan oppimaansa myös uusien taideteosten kohdalla. Varislintujen taas arvioitiin kykenevän hahmottamaan jopa lajikumppaniensa kokemusmaailmaa, sillä koetilanteessa yhteiseen häkkiin päässeet varikset säntäsivät ensin niille herkkupaloille, joiden ne tiesivät olleen myös lajikumppanien näkyvillä. Yhä laajeneva käsityksemme meidän ja muunlajisten yhtäläisyyksistä asettaa pohtimaan, mihin inklusiivisen suunnittelun raja tulisi piirtää.
Tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa pyritään varmistamaan ihmisten saman arvoinen kohtelu ihmisten sisäisistä ja ulkoisista eroavaisuuksista huolimatta, mutta samaa ajatusta ei sovelleta lajirajojen ylittyessä. Ihmisen häätäminen asuinsijoiltaan puhekykyyn tai älykkyyteen perustuen on väärin, mutta lapsen älykkyyden tasolle ulottuvilla lintumaailman älyköillä tai nisäkkäiden viestimisen mestareilla ei nähdä vastaavaa oikeutta elinympäristöönsä.
Toisaalta rajan hivuttaminen sisällyttämään ihmisen kaltaiset älykkäät tai muilla kriteereillä arvostetut lajit on myös eettisesti ongelmallista, vaikka se veisikin suunnittelua inklusiivisempaan suuntaan. Eläinoikeusfilosofi Peter Singer ehdottaakin, että muunlajisten huomiointi perustuisi mielivaltaisten kriteerien sijaan yksinkertaisesti kärsimyksen tunnistamiseen. Mikäli ihmisen toiminta siis aiheuttaa toiselle yksilölle kärsimystä, toimintaa on tarkasteltava kriittisesti. Singerin mukaan eri lajien, ihmisen mukaan lukien, intressien yhteensovittaminen tulisikin olla optimointikysymys, jossa ratkaisut perustuvat mahdollisimman monien intressien toteutumiseen. Tällaiselta pohjalta esimerkiksi variksen häätäminen asuinsijoiltaan voi olla eettisesti oikein, jos ihmisen tarpeiden täyttymättömyys aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin variksen siirtyminen toisaalle, eikä häätäminen osu esimerkiksi pesimäajalle.
Toistaiseksi suhtautuminen puhumattomien kaupunkilaisten oikeuksiin on ollut passiivista: variksen oikeudet nähdään alkavat siitä, mihin ihmisen tarpeet loppuvat. Muunlajisten huomiointi onkin myös ennen kaikkea ihmisten omien tarpeiden ja resurssien asettelukysymys. Moraalisesti ei ole samantekevää, kaatuvatko pesäpuut golfkentän vai sairaalan alta. Kenties yksi olennainen lähtökohta kohti muunlajisia huomioivaa suunnittelua olisikin ihmisten tarpeiden kriittisyyspohjainen arvottaminen, joka asettaisi uudenlaiseen valoon golfkenttien ja kakkoskotien alta pakenevien eläinten kärsimyksen.
Puhumattomien tarpeet suunnitteluajureina
Tutkimuksia ja työkaluja puhumattomien kaupunkilaisten huomioimiseen suunnittelussa on varsin vähän, kun otetaan huomioon, ettei mikään tila ole yksinomaan ihmisen käytössä.
Tällä hetkellä tehokkaimmin lajikohtaiseen huomiointiin ajavat juridiset velvoitteet kuten EU:n luontodirektiivi ja tiukasti suojeltujen lajien lista. Lista on vaatinut suunnittelun fokuksen siirtämisen ihmisistä muunlajisten eläinten tarpeisiin, ja suomessakin on suunniteltu viitasammakoille kompensaatiolampia, liito-oraville kulkuyhteyspuita ja vesisiippojen tarpeita on huomioitu valaistussuunnittelussa. Direktiivilajien lista on kuitenkin hyvin suppea kattaen 140 lajia, kun maassamme eläviä lajeja on lähes 50 000. Suppea lista keskittyy pitkälti uhanalaisiin ja ihmisvaikutuksen ulkopuolella viihtyviin lajeihin. Ulkopuolelle jää valtava määrä etenkin puhumattomia kaupunkilaisia, joilla ei tunnisteta olevan huomiota vaativaa oikeutta niiden asuttamiin puihin, pensaisiin ja maaperään.
Yksittäisen lajin suojelussa on myös heikkoutensa eläimen itsensä kannalta. Liiallinen keskittyminen esimerkiksi direktiivilajin suojeluun voi jättää lajin selviytymistä tukevat prosessit ja riippuvuussuhteiden verkoston varjoonsa. Joissakin monitorointitutkimuksissa on havaittu direktiivilajien kompensointitoimenpiteiden lähinnä hidastavan suojeltavan lajin häviämistä alueelta. Lisäksi suojeluperusteinen näkökulma ohjaa suunnittelua olemassa olevien elinympäristöjen suojeluun sen sijaan, että suunniteltaisiin aktiivisesti uusia pesimäympäristöjä, kulkureittejä ja ruokailualueita rakennettuun ympäristöön.
Monimuotoisuuteen tähtäävät työkalut, kuten ekologiset käytävätarkastelut ja viherkertoimet ovat puhumattomille kaupunkilaisille elinehtoja. Niiden avulla ei kuitenkaan pystytä tunnistamaan moninaisten eläinten uniikkeja tarpeita. Etenkin lajirikasta ympäristöä muokattaessa on usein vaarassa puhumattomien kaupunkilaisten erityiset tarpeet, jolloin pesäpuut kaatuvat, tärkeät ravintokasvit katoavat ja kulkureitit katkeavat, usein tahattomasti.
Nykyisellään puhumattomien kaupunkilaisten huomioimisessa on siis puutteita niin prosessien kuin lajikohtaisten tarpeiden tunnistamisessakin. Tätä ongelmaa ovat pohtineet muun muassa Wolfgang Weisser ja Tomas Hauck, jotka ovat kehitelleet yhdeksi vastaukseksi suunnittelumetodologian nimeltä Animal Aided Design (2017) eli eläinavusteinen suunnittelu. Eläinavusteinen suunnittelu perustuu projekti- ja paikkakohtaisesti merkittävien eläinlajien tunnistamiseen sekä niiden koko elinkaaren huomioimiseen. Työkalu rikkoo luonnonsuojelun ja maankäytön dualismia tuomalla puhumattomien kaupunkilaisten tarpeet suunnittelua määrittäviksi elementeiksi.
Pääasiallinen tarkoitus eläinavusteisessa suunnittelussa on luoda ihmisille korkealaatuista tilaa, joka hyödyttää myös tarkasti valittuja kohdelajeja. Eläinavusteinen suunnittelu eroaa EU:n suojeltujen lajien listasta korostamalla uusien elinympäristöjen luomista vanhojen suojelun sijaan, ja painottamalla harvinaisuusperusteisten valintakriteereiden sijaan lajin ekologista arvoa, elinympäristövaatimuksia sekä lajin sosiaalista ja kulttuurillista arvoa.
Ekologisella asemakriteerillä pyritään valitsemaan lajeja, jotka olemassaolollaan tukevat laajaa joukkoa muita lajeja ja näin ylläpitävät koko ekosysteemin terveyttä ja tasapainoa. Lajinvalinnalla pyritään siis tukemaan muunlajista itseään laajempaa eliökokonaisuutta. Elinympäristövaatimuskriteerin avulla taas tarkastellaan alueen ja lajin yhteensopivuutta ja rajoitteita lajin koko elämänkierto huomioiden. Muun muassa liikkuminen tai ravinnon tarve voi muuttua huomattavastikin vuoden- ja elinkierron aikana. Esimerkiksi sinitiaisen poikaset kaipaavat tuoretta hyönteisravintoa, kun taas talvisin täysikasvuiset linnut tukeutuvat siementäviin talven törröttäjiin.
Sosiaalisilla ja kulttuurisilla näkökulmilla rajataan kohdelajin valinta lajeihin, joilla on pienempi riski aiheuttaa konflikteja ihmisten ja muunlajisten välillä. Esimerkiksi aggressiiviset lajit tai lajit, jotka kilpailevat ihmisten kanssa samoista resursseista vaikkapa viljelyskasvien muodossa rajataan valinta-avaruuden ulkopuolelle. Pesimäpaikkojen, kuten pönttöjen sijoittelussa otetaan huomioon sen ympärille kerääntyvät ulosteet ennaltaehkäisten näin ihmisten halua alkaa torjumaan kohdelajeja. Ottamalla huomioon ihmisten toiveet ja mieltymykset voidaan luoda ihmisille helposti lähestyttäviä luontokohtaamisia, joista on samanaikaisesti valtava hyöty yhä ahtaammalle ajautuville puhumattomille kaupunkilaisille.
Kuvat: Emma Komi
Loppujen lopuksi myös eläinavusteinen suunnittelu on juuriltaan ihmiskeskeistä suunnittelua, jossa ihmisen hyljeksimiä lajeja vältetään muun muassa niiden epäesteettisyyden tai kulttuuristen stigmojen takia. Eläinavusteinen suunnittelu ei siis itsessään vastaa alkuperäiseen kysymykseen yksittäisen lajin edustajan oikeudesta asuttamaansa ympäristöön. Sen sijaan eläinavusteinen suunnittelumetodi mukailee omalla tavallaan majavan rakentamaa patoa, jossa ihminen muokkaa ympäristöään itselleen sopivaksi ja majavasta poiketen pyrkii tietoisesti lisäämään vaikutustensa biologista arvoa.
Eläinavusteinen suunnittelu on puutteistaan huolimatta konkreettinen keino kohti posthumanistisempaa suunnittelua ja se asettaa ihmisen pohtimaan suhdettaan puhumattomiin kaupunkilaisiin yksi askel ja laji kerrallaan. Lopputuloksena ei mitä luultavimmin ole utopiaa, jossa rotille rakennetaan pesäkoloja ja lokkiyhdyskunnat asuvat asuinkortteleiden pihoilla sulassa sovussa ihmisten kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yhteiselon etsimisen prosessi ja puhumattomien kaupunkilaisten mielellisyyden havainnointi olisi merkityksellistä. Päinvastoin harva rakentaminen on yhtä kauaskantoista kuin maailmankuvan rakentaminen.
Emma Komi on arkkitehti, joka pyrkii minimoimaan oman toiminnan vaikutuksia muihin eläimiin.
Juttusarjan seuraavassa osassa Emma Komi kirjoittaa linnuista kaupunkisuunnittelussa.
Lähteet
Aaltola, E. 2022: Esseitä eläimistä. Into Kustannus, Helsinki.
Apfelbeck, B.. Snap, R. P. H., Hauck, T. E., Ferguson, J., Holy, M., Jakoby, C., MacIvor, J. S., Schar, L., Taylor, M., Weisser, W. W. 2020: Designing wildlife-inclusive cities that support human-animal co-existence. Landscape and Urban Planning 200, 103817.
Auvinen, A-P. et al 2020: Suomen biodiversiteettistrategian ja toimintaohjelman 2012–2020 toteutuksen ja vaikutusten arviointi. Valtionneuvoston kanslia, Helsinki.
Telkänranta, H. 2016: Eläin ja ihminen. SKS Kirjat, Helsinki.
Hauck, T. E. & Weisser, W.W. (toimittajat) 2019: Animal-Aided Design in the living environment.
Integrating the needs of animal species into the planning and design of urban open spaces.
Hauck, T. E. & Weisser, W.W. 2015: AAD Animal-Aided Design.
Pallasmaa, J. (toimittaja) 1995: Eläinten arkkitehtuuri. Suomen Rakennustaiteen museo, Helsinki.
Singer, P. 1975: Animalia Liberation. The New York review, New York.
Soga, M., Gaston, K. J., Yamaura, Y., Kurisu, K., & Hanaki, K. 2016: Both direct and vicarious experiences of nature affect children’s willingness to conserve biodiversity. International Journal of Environmental Research and Public Health13(6), 52.
Weisser, W. W., Hauck, T. E. 2017: Animal-Aided Design – using a species life cycle to improve open space planning and conservation in cities and elsewhere. Biloxi, 150359
