Epäpaikkojen kätketty arvo

Kaupunkiympäristön muuttuessa sen osia jää käytöstä, puretaan ja korvataan uusilla. Kaupungin rakenteiden väleihin jää kohtia, joita emme välttämättä miellä varsinaisiksi paikoiksi. Yleensä luonto löytää tiensä näihin tiloihin, joskus myös omaehtoisesti syntyvä kaupunkikulttuuri. Kaupungin kehittäminen näiden paikkojen arvoa unohtamatta sekä kestävästi ja joustavasti vaatii kaupunkiluonnon ymmärrystä ja perinteisten ajattelutapojen muutosta.

Teksti

Rolf Autio, Pipsa Penttinen

Olimme alkukeväästä maastokäynnillä Kulosaaren sillan alla Redin kauppakeskuksen kupeessa Kalasatamassa. Tihkusateisen ja sumuisen päivän haaleassa valossa sillan alta avautui pitkiä näkymiä, joita rytmittivät sillan jylhät betonirakenteet. Kaupunki vasta heräili kevääseen, mutta hämärän sillan alusen valoisimmille reunoille asettautuneet heinät ja koivuvesat alkoivat jo hieman vihertää. Meren, massiivisen siltarakenteen ja villin kasvillisuuden luoma vaikutelma oli ainutlaatuinen.

Seisoimme rakennetun ympäristön välitilassa, eräänlaisessa epäpaikassa. Näitä kaupunkirakenteen saumakohtia jää yhteiskunnan toimintojen tarvitsemien, yleensä yksikäyttöisten rakenteiden kuten teiden, siltojen, portaiden ja muiden reittien väleihin ja alle, sekä rakennusten ja kortteleiden pääjulkisivujen katveeseen. Kaupungin muuttuessa ja kasvaessa tällaisia paikkoja syntyy jatkuvasti lisää.

Luonto löytää tiensä välitiloihin. Kaupunkirakenteen saumat ovat luonnon monimuotoisuuden kannalta merkittäviä. Joutomaille ja vajaakäyttöisille tonteille kasvaa monipuolista kasvillisuutta ja muuta eliöstöä. Parhaimmillaan ja saadessaan kehittyä rauhassa, välitilat rikastuttavat kaupunkikuvaa ja tuovat kaupunkitilaan vaihtelua.  Saumoille saattaa syntyä myös ihmistoimintaa, ja niistä voi kasvaa suuriakin kaupunkikulttuurin keskittymiä. 

Ensitarkastelulla tällaiset tilat voivat vaikuttaa unohdetuilta ja laiminlyödyiltä, mutta niillä on edellytyksiä tulla merkittäväksi ja rikkaaksi osaksi yhteistä kaupunkiympäristöä, jos haluamme ajatella totuttua laajemmin. Muutos vaatii kaupungin ”epäpaikkojen” luonteen ja mahdollisuuksien sekä kaupunkiluonnon ymmärtämistä, jotta voidaan löytää tasapaino kehityksen ja olemassa olevien arvojen välille. 

Epäpaikkojen ja välitilojen merkityksestä

Sitong Luo ja Klaske Havik pureutuvat kaupunkien välitiloihin artikkelissaan Gardens of Interstitial Wildness – Cultivating Indeterminacy in the metropolitan Landscape (Spool 7/1), vapaasti suomennettuna Villit välitilojen luonnonpuutarhat – Epämääräisyyden vaaliminen suurkaupunkimaisemassa.

Artikkelissaan Luo ja Havik määrittelevät kaupungin maisemana dynaamiseksi, pirstaloituneeksi ja muuttuvaksi. Kaupunkimaisemaa muokkaavat toiminnoista muodostuvat verkostot, optimoidut etäisyydet ja tehokkuus. Kaupunki voidaan nähdä ”toiminnallisten tilojen mosaiikkina”, jota tukevat näkyvät ja näkymättömät infrastruktuurin verkostot. 

Luon ja Havikin näkemys on, että kaupunki koostuu pääasiassa yksikäyttöisistä tiloista ja rakenteista, jotka palvelevat tiettyä tarvetta, ja näiden tilojen laatu on toissijaista toiminnallisuuteen nähden. On väistämätöntä, että yksikäyttöisten paikkojen väleihin ja lomiin jää tarkoitukseltaan määrittelemätöntä ”epätilaa” (interstitial space). 

He tuovat esille, että yhä useammat tutkimukset osoittavat kaupungin toiminnallisen järjestelmän ulkopuolisten ja käytöstä poistuneiden tilojen tarjoavan mahdollisuuksia kaupunkiluonnon kehitykselle sekä vaihtoehtoisen yhteisölähtöisen toiminnan synnylle. Kirjoittajien mukaan kaupunkien välitiloista tekee arvokkaan juuri se, että ne ovat vapaita toiminnallisesta määrittelystä ja siksi avoimia monenlaisille käyttötavoille. 

Luo ja Havik vahvistavat artikkelissaan, että hoitamattomiin välitiloihin syntyy kaupunkiekologian ja luonnon monimuotoisuuden kannalta rikkaita keskittymiä. Tiloihin syntyy paikalla viihtyvää ja sen ominaisuuksia heijastavaa kasvillisuutta. Heidän kantava ajatuksensa on, että maisema-arkkitehtuurin avulla tätä kehitystä voi ja pitää vahvistaa. 

Epäpaikkoja voidaan hyvällä suunnittelulla sitoa tärkeäksi osaksi kaupunkia, mutta samalla on tuettava alueen omaa luonnetta ja kaupunkiluonnon ominaispiirteitä. Myös ihmiset löytävät välitilat, siten syntyvä kaupunkikulttuuri on arvokasta, sillä alakulttuurien omaehtoinen tilankäyttö on usein epäkaupallista ja vapaata.

Välitiloissa tai epäpaikoissa ei tarvitse olla valmiiksi toimintaa tai kasvillisuutta, vaan maisema-arkkitehtuurin keinoin voidaan myös luoda pohjaa kaupunkiluonnolle ja edellytyksiä uudenlaiselle käytölle. 

Infrastruktuuri muokkaa kaupunkirakennetta

Epäpaikat ja välitilat ovat sidoksissa infrastruktuurin muutoksiin. Kaupungin toiminnoille otetaan haltuun vapaammalla käytöllä ollutta tilaa ja yhteiskunnan perusinfrastruktuuri vaatii muutoksia lisääntyvien käyttötarpeiden, kulumisen tai muuttuvien toimintatapojen takia. Kaupunkirakenteeseen syntyy uusia saumakohtia, kun vanhaa puretaan ja korvataan uudella.

Rakennusten purkamisesta käydään runsaasti keskustelua. Aihetta tutkitaan yliopistoissa ja rakennusten korjaamisen puolesta kampanjoidaan. Arkkitehtuurissa korjausrakentaminen nähdään alana, joka mahdollistaa kestävämmän tulevaisuuden ja suojelee kaupunkikuvan ajallisia kerrostumia. Keskustelun tavoitteet ekologisesta kestävyydestä ja kulttuurihistorian vaalimisesta ovat kriittisen tärkeitä, mutta väittely kulminoituu usein kiistelyyn yksittäisten merkkirakennusten säilyttämisestä. 

Maisema-arkkitehtuurin näkökulmasta purkaa vai korjata -keskustelu koskee koko rakennettua ympäristöä, mukaan lukien infrastruktuurin rakenteita, joiden osalta kysymys on erityisen ajankohtainen. Esimerkiksi suuri osa Suomen kaupunkien tieliikenneinfrastruktuurista on toteutettu 1900-luvun jälkipuoliskolla, eli rakenteet ovat peruskorjauksen tarpeessa, ja osa myös teknisen käyttöikänsä päässä. 

Infrastruktuurin rakenteiden rooli kaupunkimaisemassa ja -rakenteessa on merkittävä. Ne määrittelevät kaupunkikuvaa ja maisemaa voimakkaasti. Valitettavan usein käytöstä jääneet osat puretaan, mutta niistä on mahdollista muokata myös uudenlaisia kaupunkia rikastavia paikkoja.

Vanhan infrastruktuurin uusi elämä

Tampereella toimittiin valtavirrasta poikkeavasti. Kaupungin keskustan ohittavan Valtatie 12:n liikenne siirrettiin tunneliin, mikä vapautti autoilta toisen Tammerkosken ja Näsijärven yhtymäkohdan ylittävistä vierekkäisistä maantiesilloista. Kaupunki päätti muuttaa sillan virkistysalueeksi ja kävelyreitiksi sen sijaan, että vuonna 1975 valmistunut betonikantinen ja teräspalkkirakenteinen silta olisi purettu. 

Maanlumo suunnitteli entisestä autotiesillasta eläväisen ja vehreän puistosillan. Sillalle suunniteltu runsas ja monilajinen kasvillisuus sekä oleskelun mahdollistavat tasot ja kalusteet luovat komealle ja ympäristöään hallitsevalle infrarakenteelle kontrastin ja lisäävät viihtyisyyttä. Nyt silta näyttäytyy tavanomaisen kulkureitin sijaan kutsuvana paikkana sekä läheltä että kaukaa. 

Puistosilta vaati toteutuakseen uskallusta kokeilla rohkeasti uutta sekä kaupungin organisaation halua toimia kiertotalouden periaatteiden mukaisesti. Sillan alla kulkee runsaasti kunnallistekniikkaa, jonka siirtäminen olisi ollut hankalaa ja kallista: vanhan rakenteen säilyttäminen oli resurssiviisasta. Lisäksi jalankulkijoille ja pyöräilijöille tarvittiin joka tapauksessa reitti veden yli. Tampereen kehitysstrategian keskeisiä tavoitteita ovat kävelyn mahdollisuuksien lisääminen ja rantojen muuttaminen saavutettaviksi osiksi kaupunkia. 

Puistosiltaa perinteisemmänkin ratkaisun, pelkän kevyen liikenteen yhteyden, olisi saanut sovitettua tavoitteisiin, mutta kaupungilla osattiin nähdä sillan vapautumisen luomat mahdollisuudet ja hyödyt monipuolisemmin.

Uutiset Helsingin kaupungin päätöksestä purkaa Hämeentien silta alueen uudistuksen yhteydessä herättävät pohtimaan vaihtoehtoisia ratkaisuja purkamiselle. Vaikka silta olisi raskaan ajoneuvoliikenteen osalta käyttöikänsä päässä, se voi hyvin olla riittävän kestävä muunlaiseen käyttöön. Ehkä osan sillasta voisi säilyttää ja käyttää esimerkiksi katoksena tai sillan kannen voisi muokata aktiiviseksi kaupunkitilaksi ja maamerkiksi.

Helsinki on aiemminkin muuttanut vanhoja rakenteita uuteen käyttöön. Esimerkiksi kevyen liikenteen reitti ja oleskelualue Baana (Loci maisema-arkkitehdit, 2012) on rakennettu entisen satamaradan kuiluun. Pyörä- ja kävelykaistojen lisäksi sieltä löytyy erilaisia vapaasti käytettäviä pelikenttiä ja muita ajanviettomahdollisuuksia. Baanasta on muodostunut tärkeä osa kantakaupungin liikkumisen verkostoa ja merkityksellinen oleskelupaikka kaupunkilaisille. 

Vanhan ratakuilun uusi käyttö oli kestävä ratkaisu, mutta mahdollisti myös kaupunkikuvassa näkyvän historiallisen kerrostuman säilymisen. Kaupunkien luonne syntyy menneen ja nykyisen liitosta, mikä on syytä pitää mielessä tulevaa suunniteltaessa.

Ymmärrys kaupunkiluonnosta on kehittymässä

Purkamiskeskustelun tavoitteet ovat olennaisia paitsi kulttuurihistorian myös luonnon monimuotoisuuden vahvistamisen kannalta. Kaupunkiekologia kehittyy ihmistoiminnan avulla ja seurauksena, vaikka ihmistoiminta ja se, mitä me yleensä käsitämme luonnoksi eivät aina sovi yhteen. Välitilojen kaupunkiluonto on kehittynyt pärjäämään osana urbaania ympäristöä, eikä lajisto ole täysin samaa kuin luonnontilaisilla alueilla. 

Helsingin kaupunki on ottanut askeleita kohti kaupunkiluonnon moninaisuuden ymmärrystä. Kaupunki julkaisi vuonna 2024 Sallitusti villi – Opas kaupunkiluonnon monimuotoisuuden arviointiin ja rikastamiseen rakennetussa ympäristössä, joka tarjoaa ohjenuoria ihmisen toiminnan synnyttämien luonnon elinympäristöjen suunnitteluun. Julkaisun mukaan villin kaupunkiluonnon hoitamaton luonne on arvo, jota pitäisi suojella käytännön toteutuksessa. 

Ruderaattien ja joutomaiden ekologinen merkitys tuodaan esiin myös Green Building Council Finlandin alkuvuodesta julkaisemassa Rakennetun ympäristön luontotyypit ja niiden ekologisen tilan arviointi -raportissa. Aalto-yliopiston, Helsingin yliopiston, Suomen ympäristökeskuksen ja muutaman muun toimijan yhteishankkeessa luotiin määrittelyt erilaisille kaupunkiluonnon esiintymille, jotta niitä voitaisiin tunnistaa yhtenevillä kriteereillä ja vahvistaa aiempaa paremmin.

Mitä muuta kaupunkiluonnon mahdollisuuksien ymmärtäminen ja kehittäminen siis vaatii?

Irti hallinnan tarpeesta

Helmi Kajaste nostaa Arkkitehti-lehden (1/2026) artikkelissaan Rajatut ja avoimeksi jätetyt loput esiin arkkitehtonisen suunnittelun ajattelumallin, jonka keskeinen arvo on kokonaisuuden hallinta (luettavissa verkossa täällä). Kajaste peilaa arkkitehtuuria elokuvataiteeseen ja pohtii, miten elokuvien onnelliset loput vertautuvat arkkitehtuurin lopputulokseen. Hän kirjoittaa, että arkkitehtuurin huipentuma on valmis rakennus ja perinteinen ajattelutapa on, että huollolla rakennusta yritetään pitää ikuisesti tässä tilassaan. Maailmassa eletään kuitenkin suurta murrosta esimerkiksi ekologisen kriisin takia, mikä pakottaa myös suunnittelun muutokseen. Kajasteen mukaan ”aidosti muutokselle avoin suunnittelu vaatisi keskeneräisyyden ja riittämättömyyden hyväksymistä”. 

Maisema-arkkitehtuurissa keskeneräisyys on lähtökohta, sillä kasvillisuuden luonteeseen kuuluu jatkuva muutos. Tästä huolimatta maisema-arkkitehtuuriinkin sisältyy hallinnan tarve ja yritys pakottaa kasvillisuus tiettyyn hoidolla ylläpidettävään muottiin esimerkiksi suosimalla tiettyjä lajeja. Kaupunkien viherrakenteiden ihanteellinen muoto on ollut hillitty ja hallittu, josta on onneksi hiljalleen pyristelty eroon luontopohjaisen ajattelun myötä. 

Maisema-arkkitehtuurissa hyödynnetään paljon tutkimusta sukkessiosta, villistä kaupunkiluonnosta ja rakenteiden ikääntymisestä. Esimerkiksi Saksan ruostevyöhykkeellä tehdään tutkimusta raunioituvien teollisuusrakenteiden ja luonnon synergioista, erilaisten rakenteiden muuttumisesta raunioiksi sekä rakennusten kierrätysmateriaalien toimivuudesta kasvualustoina. Useat merkittävät eurooppalaiset maisema-arkkitehtitoimistot, kuten saksalainen Atelier Le Balto ja ranskalainen Wagon Landscaping ovat ottaneet osaksi suunnitteluperiaatteitaan teollisten rakenteiden ja kaupunkiluonnon villin luonteen.

Ranskalainen puutarhuri, ekologi ja kasvitieteilijä Gilles Clément näkee suunnittelijan roolin kohteen alkuvaiheen kehittäjänä, jonka tehtävä on helpottaa luonnon omaa sukkessiota. 

Clémentin eräs tunnettu työ on Ranskan Saint-Nazairessa sijaitseva toisen maailmansodan aikaisen sukellusvenetukikohdan katolle perustettu puutarhakokonaisuus. Maisema-arkkitehtitoimisto Colocon kanssa yhteistyössä toteutetussa hankkeessa valtavaan ja osittain keskeneräiseksi jääneeseen sukellusvenehalliin toteutettiin kolme puutarhaa, jotka ovat tärkeitä esimerkkejä luontopohjaisten ratkaisujen käytöstä ja kokonaisuuden hallinnasta hellittämisestä. 

Puutarhojen suunnitteluratkaisut on sovitettu suoraan vallitseviin olosuhteisiin ja olemassa olevat rakenteet on hyödynnetty lähes sellaisenaan. Yksi puutarhoista tehtiin katon allasmaiseen betonirakenteeseen, johon lisättiin vain ohut kerros uutta kasvualustaa muotoiltuna valoa ja varjoa tarjoaviksi kummuiksi. Kasvillisuutta ei istutettu, vaan paikan annettiin kehittyä spontaanisti tuulen ja eliöstön mukanaan kuljettaman aineksen avulla. Puutarhan kehittymistä seurataan, ja sieltä on tavattu lähes kaksisataa erilaista kasvilajia.

Hyvä suunnittelu tukee luontevaa kehitystä 

Miten olisi mahdollista tukea monipuolisen kaupunkiekologian vahvistamista, muuttaa alue paikaksi, jonne haluttaisiin tulla viihtymään sekä vaalia epämääräisyyden tuomaa vapautta ihmiselle ja luonnolle?

Välitilojen kaupunkiluonnon keskittymillä on itseisarvo. Kun paikka otetaan uuteen käyttöön, sen alkuperäinen luonne ja arvot häviävät, ellei niiden vaalimiseen kiinnitä erikseen huomiota. Samalla saatetaan menettää kaupunkimaiseman luonteelle tärkeitä ajallisia ja kulttuurillisia kerrostumia. On löydettävä uusia tapoja kehittää näitä alueita kaupunkiluontopohjaisesti ja olla sortumatta niiden yksioikoiseen toiminnalliseen määrittelyyn.

Luon ja Havikin artikkelissa käsitellään tätä suunnitteluun liittyvää ongelmaa. Suunnittelu väistämättä määrittelee paikkaa uudelleen, jolloin kohteen luonteenomainen epämääräisyys väistyy. He painottavat analyysin merkitystä ja taitoa tunnistaa tarkasti minkälaisia ilmiöitä ja prosesseja paikkaan liittyy tai voi liittyä. Hyvä suunnittelu ei hallitse, vaan tukee luonnollisia, näille ympäristöille ominaisia kehityskulkuja, minkä voidaan ajatella pätevän niin ekologiseen kuin kulttuuriseenkin kehitykseen.

Tämä vaatii Kajasteen peräänkuuluttamaa hallinnan tunteen tarpeesta hellittämistä. Sukellusvenehallissa kokeiltuja ratkaisuja voi soveltaa erilaisissa mittakaavoissa. Voimme sovittaa suunnitellun ympäristön lomaan enemmän paikkoja luonnolliselle kaupunkiluonnon kehitykselle. Voimme luoda joustavat raamit, joiden puitteissa kaupunkiluonto saa ottaa vallan, ja samalla mahdollistaa myös kulttuuritoiminnan omaehtoisen kehittymisen. 

Maisema-arkkitehtuurissa kontrolloidun kokonaisuuden ihanteesta voi päästää irti helpommin kuin arkkitehtuurissa, sillä ulkotiloissa on mahdollista olla kokeellisempi. Rakenteiden ja kulkureittien on oltava käytettäviä ja turvallisia, mutta tämänkin puitteissa ulkotilasta löytyy runsaasti vapautta uusien ratkaisujen testaamiseen. Kiertotalouden menetelmät kehittyvät juuri kokeilemalla.

Kiertotalouden periaatteiden soveltamiseen on jo laajasti keinoja: raskasliikenteinen betonisilta voi olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisen käyttöikänsä päässä, mutta sen rakenteet tai niiden osat voivat olla hyvin kestäviä ja sopivia muussa käytössä. Erilaisia purkumateriaaleja voidaan uusiokäyttää sellaisenaan tai muokattuna kiveyksissä, puiston rakenteissa tai vaikka kalusteina: rajana on pitkälti mielikuvitus. Toteutuminen vaatii rohkeutta ajatella tavanomaisia ratkaisuja pidemmälle.

Totutusta poikkeaminen edellyttää uskallusta myös suunnittelun tilaajilta. Julkisin varoin kustannettujen hankkeiden osalta tavallisia, jo testattuja ratkaisuja on helppo suosia. Liika varovaisuus voi kuitenkin kaventaa näköalaa ja johtaa, jos ei tylsään, niin tavanomaiseen kaupunkikuvaan ja luonnon yksipuolistumiseen. Perinteiset mallit puolustavat paikkaansa, mutta niiden rinnalla kannattaa antaa tilaa myös kokeiluille ja epätavallisille ideoille.

Erityisen tärkeää on tiedostaa, että suunnittelupaikalla on yleensä valmiiksi oma arvonsa. Ymmärtämällä epäpaikkojen luonnetta ja kaupunkiluonnon ominaisuuksia voimme ajatella, ettei jokaista neliömetriä tarvitse suunnitella valmiiksi. Ihanteellista olisi, että epäpaikat ja välitilat saisivat suunnittelun jälkeenkin kukoistaa niille sopivalla tavalla ja vapaana yksipuolisesta määrittelystä. Kyse on mahdollisuuksien kirjon oivaltamisesta, jonka myötä voidaan saavuttaa ainutlaatuista, paikan luonteen tuntevaa, muutoksiin sopeutuvaa sekä ekologisesti kestävää kaupunkiympäristöä ja -maisemaa. 

Maisema-arkkitehdit Rolf Autio ja Pipsa Penttinen työskentelevät Maisema-arkkitehtitoimisto Maanlumossa. Autio myös opettaa Aalto-yliopistossa Nykyajan maisema-arkkitehtuuria. Artikkelia varten on käyty keskusteluja Maanlumon maisema-arkkitehtien Elsi Lehdon, Krista Muurisen ja Teresa Röngän kanssa. 

---